Nuorten perhe- ja läheissuhteet sekä seksuaalisuus

Tiina Valkendorff (Humak ja Helsingin yliopisto) & Ella Sihvonen (Helsingin yliopisto, Kelan tutkimus)

Perhe jää usein nuorisopoliittisessa keskustelussa paitsioon, vaikka se on nuorille tärkeä osa elämää lapsuuden perheen lisäksi myös oman vanhemmuuden kautta. Perheiden moniulotteinen tarkastelu on kiinnostavaa, sillä Suomessa nuoret muuttavat kotoa kansainvälisesti verraten varhain. Yhdessä kumppanin kanssa asuminen nuorella iällä on useita muita maita yleisempää. Usein keskusteluissa myös unohdetaan, että nuorten ikäryhmässä on pienten lasten vanhempia. Lisäksi kaikille lapsuuden perhe, parisuhde tai vanhemmuus eivät tuota kokemusta läheissuhteista: konventionaalisen perheen määritelmien lisäksi perheen kokemukset voivat syntyä myös muissa sosiaalisissa suhteissa, kuten ystävyys- ja harrastuspiireissä. Kansainvälistyminen, liikkuvuus ja digitalisaatio tuovat nekin muutoksia perhe-elämään ja siihen, miten perhe- ja läheissuhteita ymmärretään ja ylläpidetään.

Nuorten itsenäistyminen ja irtautuminen lapsuuden perheestä, sekä toisaalta parisuhteen muodostaminen muokkaavat perhe- ja läheissuhteille annettuja merkityksiä. Myös nuorten vanhemmuus on yhteiskunnallisesti kiinnostava aihe, johon usein ladataan vahvoja oletuksia ja odotuksia. Miten nuoret vanhemmat itse kokevat vanhemmaksi tulon? Perhesuhteisiin latautuu joskus myös ristiriitaisia odotuksia ja ne voivat olla tulehtuneita, rikkinäisiä tai haavoittavia, joiden tarkastelu nuorten näkökulmasta on tärkeää.

Työryhmä kokoontuu perjantaina 8.11. klo 9-11 ja 12-13.30.

***

Yksin saapuneet turvapaikanhakijat, perheet ja kummiperheet

Tiina Valkendorff (Humanistinen ammattikorkeakoulu)

Maahanmuuttajien määrä on lisääntynyt Suomessa 2000-luvun aikana, ja erityisen nopeasti maahanmuuttajien määrä on kasvanut 2010-luvulla.  Vuonna 2017 Suomessa asui lähes 384 000 ulkomaalaistaustaista henkilöä. Pääkaupunkiseudulla vieraskielisiä on selvästi muuta maata enemmän. Osa maahanmuuttajista on tullut Suomeen yksin, ilman perhettään.  (Tilastokeskus 2018.)

Perheet ja kokemukset perheistä ovat kulttuurisia ja maahanmuuttajien käsitykset perheistä eroavat tyypillisesti suomalaisesta valtaväestöstä.  Tutkimuksessani tarkastelen niiden nuorten maahanmuuttajien perhekäsityksiä ja kokemuksia, jotka ovat muuttaneet Suomeen ilman perhettään.

Osalla maahanmuuttaneista nuorista on perhe tai perheenjäseniä, jotka asuvat ulkomailla. Digitalisoituminen on tuonut uusia tapoja pitää yhteyttä myös niihin perheenjäseniin, jotka asuvat kaukana.  Mikä merkitys on muualle asumaan  jääneellä perheellä ja pidetäänkö siihen yhteyttä? Millaisia mahdollisuuksia yhteydenpitoon ja vuorovaikutuksen ylläpitämiseen on digitaalisessa kulttuurissa?

Osalla maahanmuuttaneista nuorista ei välttämättä ole elossa olevia perheenjäseniä tai niihin ei pidetä yhteyttä. Millaisia ajatuksia perheestä on niillä, joilla perhettä ei ole?

Monet ilman perhettä saapuneista nuorista ovat saaneet Suomessa kummiperheen tai muita tukihenkilöitä. Mikä merkitys heillä on maahan muuttaneille nuorille? Entä millaisia perheellistymiseen liittyviä ajatuksia ja unelmia nuorilla on?

Tutkimus on laadullinen ja sen aineisto koostuu nuorille maahanmuuttajille tehdyistä haastatteluista. Nuoret ovat saapuneet Suomeen viiden viime vuoden aikana. Aineiston keruu on aloitettu syksyllä 2019 ja tutkimuksen tulokset valmistuvat keväällä 2020.

Lasten ja nuorten aikuisten kokemuksia vuoroasumisesta -tarkastelussa koti, perhe ja läheiset ihmissuhteet

Hannariikka Linnavuori (Luumäen kunta)

Tutkimuksen aineisto koostuu väitöstutkimukseni aineistosta vuodelta 2005, jolloin haastattelin 20 vuoroasuvaa lasta. 11 vuotta myöhemmin vuonna 2016 haastattelin heistä 16:ta uudelleen nuorina aikuisina. Tavoitteeni oli selvittää, kuinka he kokevat kahden kodin lapsuuden näin jälkikäteen ja eroavatko näkemykset tosistaan lapsena ja aikuisena. Koska lasten ajatellaan usein olevan lojaaleja vanhemmilleen, antaa lapsena vuoroasuneiden aikuisten kuuleminen asiaan uutta näkökulmaa sekä ajallista perspektiiviä.

Haastattelut kestivät ensimmäisellä kerralla keskimäärin tunnin, lisäksi lapset piirsivät kuvan perheestään, ja toisella haastattelukerralla puolitoista tuntia. Litteroitujen haastattelujen tutkimusmenetelmänä oli fenomenologinen sisällönanalyysi. Lapset olivat ensimmäisellä haastattelukerralla 8 ̶ 18-vuotiaita ja vuoroasuneet keskimäärin neljä vuotta. Toisella haastattelukerralla he olivat 19 ̶ 29-vuotiaita ja vuoroasuneet keskimäärin seitsemän vuoden ajan.

Lapset ja nuoret aikuiset puhuivat pitkälti samoista vuoroasumiskokemuksiin vaikuttavista tekijöistä, mutta painottivat eri asioita. Vanhempien yhteistyötä pidetään usein vuoroasumisen edellytyksenä, mutta erityisesti aikuisten haastateltavien mielestä vanhempien keskinäistä suhdetta tärkeämpää onkin lapsen ja vanhemman suhde: sen on oltava kunnossa jo ennen vuoroasumista, toisaalta onnistunut vuoroasuminen vahvistaa suhdetta entisestään.

Nuorina aikuisina haastateltavat pitivät vuorotellen molempien vanhempien luona asumista pääosin edelleen hyvänä ratkaisuna; lapsena kaikki arvelivat vuoroasuvansa koko lapsuusajan. Asumisessa oli kuitenkin tapahtunut yllättäviä muutoksia, joissa myös lapset itse olivat teini-iässä olleet aktiivisia. Sisarussuhteet olivat muodostuneet nuoruusvuosien yhteisten kokemusten vuoksi tärkeimmiksi perhe- ja ystävyyssuhteiksi.

Lapset korostivat perheen merkitystä, perhe oli heille edelleen ehjä, vaikka siihen olikin saattanut tulla lisää jäseniä. Nuoret aikuisten perhekäsitys oli epämääräisempi ja vaihteli paljon jopa sisarusten kesken. Heille perhettä merkityksellisempää, ja edellytyksenä onnistuneelle vuoroasumiselle, oli tunne kodista molempien vanhempien luona.

Haastateltavat olivat nyt jälkikäteen hieman kriittisempiä kuin aiemmin lapsina. He kertoivat myös niistä asioista, joissa olisi ollut parantamisen varaa tai jotka olisi pitänyt heidän mielestään tehdä toisin. Yhtä lukuun ottamatta kaikki kuitenkin valitsisivat omille lapsilleen erotessaan vuoroasumisen."

Muunsukupuolisten oikeuksien puolesta. 2000-luvun kansalaisosallistumisen yhteiskunnallisesta agendasta ja poliittisesta vaikuttavuudesta.

Hippu Helminen (Helsingin yliopisto, opiskelija)

”Mun sukupuoli, muun sukupuoli. Mun keho, mun päätös. Transpolin portinvartijat helvettiin.” Useampi sata mielenosoittajaa huusi Helsingin keskustassa elokuussa 2018. Mielenosoituksen organisoivat aktivistinuoret, koska transpoliklinikoilla keskeytettiin ei-binääristen sukupuolenkorjaushoidot. Perusteluina olivat puuttuva hoitosuositus ja riittämätön tutkimusnäyttö hoitojen vaikuttavuudesta myös ei-binäärisillä transsukupuolisilla. Suoraa toimintaakin käytettiin: transaktivistit valtasivat Helsingin transpoliklinikan. Mobilisoituminen laajentui: kansalaisjärjestöt, puoluepoliittiset toimijat, lääketieteen ammattilaiset, taiteilijat ja kansalaiset. Valtamediakin aktivoitui. Päätepisteenä hoitosuositusta alettiin työstää Terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvostossa ja 2019 alkuvuodesta hoitoja jatkettiin ehdollisina.

Keskustelunavaus perustuu opinnoissani kirjoittamaani esseeseen. Pohdin kansalaisosallistumisen 2000-luvun muotojen yhteiskunnallista agendaa ja poliittista vaikuttavuutta. Näin voin haastaa yhteiskuntatieteellisissä keskusteluissa esitettyä huolta nuorten poliittisesta passiivisuudesta sekä näkemyksiä uusista muodoista epäpoliittisena kevytaktivismina. Tällaisten käsitysten perustana saattaa olla ennemminkin normatiiviset politiikka- ja kansalaisuus-käsitykset. Tapausesimerkkinä tarkastelen Muunsukupuolisten oikeuksien puolesta-liikehdintää. Sen määrittelynä on: asiakysymyksestä mobilisoitunut sosiaalinen liikehdintä, jonka aikana osallistutaan useampiin kansalaisosallistumisen muotoihin. Rajaan muodoiksi mielenosoitus-joukkotapahtuman ja suoran toiminnan. Näkökulmastani ne ovat poliittisen vaikuttamisen keinoja. Esittelen ensin poliittisen vaikuttavuuden mahdollisuuksia. Lopuksi havainnollistan, miten sosiaalisen liikehdinnän yhteiskunnallinen agenda tulee näkyväksi analysoimalla myös ulkopuolisten toimijaryhmien mobilisoitumista.

Liikehdintää ja sen ulkopuolisten toimijaryhmien mobilisoitumista kuvaa pieni media-aineisto ja henkilökohtaiset kokemukseni osallistumisesta, itsekin ei-binäärisenä. Lähtökohtana kansalaisosallistumisen 2000-luvun muodot ymmärretään refleksiivisenä, modernina poliittisena toimintana. Teoriakehyksenä on sosiaalisten liikkeiden tutkimussuuntauksen keskeiset teoriat: poliittiset mahdollisuusrakenteet, resurssimobilisoituminen ja kehystäminen. Poliittisen vaikuttavuuden mahdollisuuksia arvioin eriteltyinä toimintakeinot, sosiaalinen liikehdintä ja kansalaiset yksilötoimijoina. Ulkopuolisten toimijaryhmien esittämien argumenttien sisällönanalyysilla pyrin osoittamaan, että asiakysymykseen voi kytkeytyä laajempikin yhteiskunnallinen kysymys.

Kansalaisosallistumisen uudet muodot ovat poliittisesti vaikuttavia, jos onnistutaan luomaan laajasti eri tasoisia toimijoita mobilisoiva poliittinen kysymys. Eri toimijaryhmien asiakysymyksestä argumentointien selvänä yhdistävänä tekijänä on yhteiskunnallinen kysymys: Kenellä on oikeus julkisen terveydenhuollon palveluihin ja millä perusteilla?

Keskustelua tulisi käydä enemmän tieteellisen tutkimuksen roolista tiedon tuottajana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Transaktivismi on historiallisesti tarkasteltuna onnistunut merkittävästi kohentamaan transihmisten yhteiskunnallista asemaa ja oikeuksia. Silti sen tutkimus on vähäisempää. Mitä vaikutuksia on, jos saatavilla oleva tieto käsittelee valtaosin normatiivisten näkemysten mukaista toimintaa ja ryhmiä?

”Et olis sekaryhmät, unisex-pukuhuone ja et opettajia olis jotenkin perehdytetty asiaan”: Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien nuorten näkemyksiä koululiikunnasta ja liikuntaharrastuksista

Päivi Berg (Jyväskylän yliopisto) & Marja Kokkonen (Jyväskylän yliopisto)

Viimeisimmän lasten ja nuorten vapaa-aikatutkimuksen (Hakanen ym. 2019) mukaan vähemmistöryhmiin kuuluvat lapset ja nuoret kohtaavat liikuntaharrastuksissa selvästi muita useammin epäasiallista kohtelua. Yleisintä kiusaamisen ja syrjinnän kokeminen on muunsukupuolisten nuorten keskuudessa: heistä lähes 70 prosenttia kertoi kokeneensa usein tai joskus epäasiallista kohtelua liikuntaharrastuksessa. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvista nuorista selvästi yli puolet kertoi usein tai joskus kokemastaan epäasiallisesta kohtelusta. (Hakanen ym. 2019, 49.) Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien nuorten kokevan syrjintää myös koululiikunnassa (esim. Lehtonen 2003; Kokkonen 2015; Taavetti 2015).

Tarkastelemme tässä esityksessä sukupuoli- ja/tai seksuaalivähemmistöihin kuuluvien 13-17-vuotiaiden nuorten näkemyksiä koululiikunnasta ja liikuntaharrastuksista sekä heidän esittämiään keinoja koululiikunnan ja liikuntaharrastusten yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämiseksi. Aineisto koostuu kymmenen yläkoulussa tai lukiossa opiskelevan nuoren haastattelusta.

Kaikki haastateltavat ovat kokeneet syrjintää jossain muodossa, eivät kuitenkaan välttämättä liikuntatunnilla ja harvat liikuntaharrastuksissaan. Toisaalta kaikki haastateltavat eivät liikuntaharrastuksissaan ole ”ulkona kaapista”. Varsin yksimielisiä haastatteluissa ollaan siitä, että koululiikunta (mahdollisuuksien mukaan myös liikuntaharrastukset) tulisi järjestää sekaryhminä. Lisäksi liikunnanopettajilta ja valmentajilta toivotaan ei-sukupuolittavaa kielenkäyttöä ja käytäntöjä. Etenkin sukupuolivähemmistöihin kuuluville liikuntatuntien käytännöistä ongelmallisia ovat uinti ja sukupuolitetut pukuhuoneet.

Aineisto on kerätty Jyväskylän yliopiston Yhdenvertaisuuden edistäminen ja syrjinnän torjuminen urheilussa ja koululiikunnassa: sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen näkökulma (PREACT) -tutkimushankkeessa (rahoittaja OKM 2018–2021). Hankkeen keskeisimpinä tavoitteina on selvittää 1) missä määrin valmentajat, urheilijat ja liikunnan harrastajat - erityisesti sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset - kokevat ja havaitsevat syrjintää eri liikuntaympäristöissä, 2) kuinka Suomen syrjintätilanne ja suhtautuminen sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen eroavat Britannian ja Singaporen tilanteesta ja 3) millaisia haittoja, hyötyjä ja käytänteitä koululaiset, liikuntaa opettavat opettajat ja valmentajat tunnistavat erillis- ja sekaryhmissä annetussa urheiluvalmennuksessa ja koululiikunnassa.

Lähteet:

Hakanen, Tiina, Myllyniemi, Sami & Salasuo, Mikko (2019, toim.) Oikeus liikkua. Lasten ja nuorten vapaa-aikatutkimus 2018. http://www.liikuntaneuvosto.fi/files/644/Lasten_ja_nuorten_vapaa-aikatutkimus_-_Oikeus_liikkua._Verkkojulkaisu.pdf

Kokkonen, Marja (2015) Sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuneisuus koululiikunnan kompastuskivinä: kuvaileva kirjallisuuskatsaus. Kasvatus 46(5), 460–472.

Lehtonen, Jukka (2003) Seksuaalisuus ja sukupuoli koulussa. Näkökulmana heteronormatiivisuus ja ei-heteroseksuaalisten nuorten kokemukset. Yliopistopaino & Nuorisotutkimusverkosto, Helsinki.

Taavetti, Riikka (2015) ”Olis siistiä, jos ei tarttis määritellä…”. Kuriton ja tavallinen sateenkaarinuoruus. Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, verkkojulkaisuja 81. Hybridit & Seta, Seta-julkaisuja 24."

Psykososiaalinen yksilöllisten elämänkulkujen kehyksenä – Psykiatrisen kehystarina

Hanna Kiuru (Humanistinen ammattikorkeakoulu ja Turun yliopisto)

Esitykseni pohjautuu käsikirjoitusvaiheessa olevaan yhteisartikkeliin (Granfelt & Kiuru), jossa tutkimustehtävänä on etsiä ja ehdottaa erilaisia psykososiaalisen työn tulkintapoja sosiaalityön ammattikäytäntöjen ja tutkimuksen näkökulmasta. Esitykseni pääpaino on metodologisessa tarkastelussa. Artikkelissa lähestytään psykososiaalisen käsitettä kirjoittajien omien tutkimusten kautta. Tutkimustyöni kiinnittyy nuorten itsemurhiin vanhempien kertomina kokemuksina (Kiuru 2015; 2017) ja esitykseni pohjautuu artikkelikäsikirjoituksen osuuteen, jossa on hyödynnetty tutkimuksiani. Artikkelissa tutkimusaineistoni pohjalta on rakentunut psykiatrisen kehystarina, joka kertoo osaltaan siitä, miten psykososiaaliset vaikeudet näkyvät tutkimukseen osallistuneiden ihmisten kokemuksellisessa kerronnassa ja miten niihin on vastattu eri ajankohtina.

Tutkimustyöni kohderyhmään kuuluvat ovat erittäin kuormittuneissa tilanteissa eläviä, trauman tai useita traumaattisia kokemuksia elämänkulkunsa aikana kokeneita henkilöitä. Trauman kertomuksiin liittyvä aineisto muodostuu jo kertaalleen tulkituista (Kiuru 2015), lapsensa itsemurhalle menettäneiden vanhempien narratiivisista haastatteluista, joissa he rakensivat yhdessä tutkijan kanssa ymmärrystä nuoren itsemurhaan päättyneestä elämästä. Haastatteluaineistoa täydentävät vanhempien muistelmiin ja itsemurhan tehneiden nuorten kirjoituksiin perustuvat tarinalliset aineistot.

Artikkelin analyysiosiossa rakentuva psykiatrisen kehyksen mallitarina perustuu edellä mainittujen aineistojen käsittelyyn kokonaisuutena. Analyysi sisältää piirteitä sekä tarinoiden analyysistä että tarinallisesta analyysistä aineistolähtöisellä otteella. Psykiatrisen kehystarinan sisään jäsentyy alatarinoiksi perintö, masennuksen tarina, trauman tarina ja selviytymisen tarina. Perintö tekee näkyväksi aiempien sukupolvien vaikutuksen nykyisyyteen. Masennuksen tarina kuvaa nuoren viimeiseen ratkaisuun johtavaa polkua. Nuoren itsemurhasta alkaa vanhemman ja jäljelle jääneen perheen trauman tarina, joka kääntyy asteittain vanhemman selviytymisen tarinaksi.

Psykiatrisen kehystarina on tutkimukseen osallistuneiden kokemuksien pohjalta tulkittu yksi mahdollinen mallitarina siitä, millaiseksi itsemurhaan päätyneen nuoren psykososiaalisesti haavoittava ja umpikujaan päättyvä elämä voi tietyssä ajallisessa, sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa rakentua. Kehystarina sisältää myös tulkitun polun siitä, millaiseksi traumaattisen menetyksen kokeneen vanhemman selviytymistarina voi muodostua. Näin aikaa jakaviksi ulottuvuuksiksi asettuu aika ennen ja jälkeen nuoren itsemurhan.

Lähteet

Granfelt, Riitta & Kiuru, Hanna (XXXX) Psykososiaalinen sosiaalityön käsitteenä ja yksilöllisten elämänkulkujen kehyksenä. (artikkelikäsikirjoitus)

Kiuru, Hanna (2015) Tragedian tarina. Nuoren itsemurhaan päättynyt elämä vanhemman kertomana. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C, Scripta lingua Fennica edita, osa 404. Turku: Turun yliopisto.

Kiuru, Hanna (2017) ’Älkää jättäkö näitä ihmisiä yksin.’ Syyllisyyden tahraama vanhemman selviytymistarina lapsen itsemurhan jälkeen. Perheterapia 33 (2), 5–20. (vertaisarvioitu).

Mistä ovat nuoret äidit tehty?

Ella Sihvonen & Miia Saarikallio-Torp & Hanna-Mari Heinonen & Karoliina Koskenvuo (Kelan tutkimusyksikkö)

Vaikka ensisynnyttäjien ikä on noussut Suomessa tasaisesti viimeisten vuosikymmenten aikana, lapsia syntyy vuosittain myös nuorille äideille. Kyselytutkimuksissa nuorten vanhempien ääni ei kuitenkaan usein pääse esiin. Esityksessä tartutaan tähän puutteeseen ja tarkastellaan Kelan tutkimusryhmässä yhteistyössä THL:n kanssa vuonna 2013 toteutetun väestökyselyn pohjalta muun muassa nuorten äitien perhesuhteita. Väestökysely kohdistettiin vuonna 2011 lapsen saaneille perheille, jotka ovat käyttäneet Kelan maksamia vanhempainvapaita. Vuonna 2011 syntynyt lapsi oli siten kyselyhetkellä 2–3 vuotta. Lapsen syntyessä nuoret äidit olivat 16–20-vuotiaita. Väestökyselyn äitien koko otos on kooltaan 8297 henkeä, joista nuoria äitejä (18–22 vuotta) on 956 henkeä. Tutkimusten mukaan lapsen saamiseen nuorella iällä liittyy äitien hyvinvointia kuormittavia tekijöitä, kuten riski syrjäytyä opiskelu- ja työelämästä. Kansainvälisissä tutkimuksissa nuorilla äideillä on myös havaittu terveysongelmia. Myös huoli taloudellisesta toimeentulosta kasvattaa tutkimusten mukaan nuorten äitien masentumisen ja sairastamisen riskiä. Nuori ikä ei kuitenkaan automaattisesti ole riskitekijä vaan nuorten äitien terveys ja hyvinvointi liittyvät muun muassa lapsuuden perheen sosioekonomiseen asemaan, opintojen loppuun suorittamiseen, parisuhteen pysyvyyteen, nuorten äitien saamaan sosiaaliseen tukeen ja sen laatuun. Onkin tärkeää tunnistaa nuorten äitien hyvinvointia tukevia tekijöitä.

”Se yrittää vaan kasvattaa mua aikuisuuteen”. Perhesuhteet nuorten kuvaamina.

Sinikka Aapola-Kari (Nuorisotutkimusverkosto)

Esitykseni keskittyy nuorten kuvauksiin perhesuhteistaan. Tarkastelen erityisesti nuorten tapoja merkityksellistää suhdettaan vanhempiin ja isovanhempiin. Analyysissani hyödynnän narratiivista ja diskursiivista lähestymistapaa, ja pyrin tunnistamaan erilaisia tapoja hahmottaa vanhempien ja nuorten suhteita, niihin liittyviä käytäntöjä, jännitteitä ja tunteita.

Käyttämäni aineisto on tuotettu ”Nuoret ajassa - laadullinen pitkittäistutkimus nuorista” -hankkeen yhteydessä. Hanketta koordinoi Nuorisotutkimusverkosto ja se toteutetaan yhteistyössä Helsingin, Itä-Suomen ja Oulun yliopiston tutkijoiden kanssa.

Tutkimus on käynnistynyt vuonna 2015, ja alkuvaiheissa mukaan lähti 125 vuonna 2000 syntynyttä nuorta eri puolilta Suomea ja muutenkin vaihtelevista taustoista. Heidän elämäänsä on tarkoitus seurata kymmenen vuoden ajan. Monien heistä kanssa on tehty vuosittain seurantahaastatteluja, joissa on tarkasteltu heidän kulloistakin elämäntilannettaan, joten myös perhesuhteissa tapahtuneet muutokset ovat olleet käsittelyssä.

Haastatteluissa on ollut monia teemoja, mukaan lukien arki ja perhesuhteet. Osalla nuorista vanhemmat ovat eronneet, ja heillä on siksi ollut kaksi kotia. Heillä saattaa olla myös kokemuksia uusperheisiin liittyvistä suhteista. Mukana on myös nuoria, joiden vanhemmat ovat kuolleet tai sairastaneet vakavasti, tai olleet muuten poissaolevia heidän elämästään pitkiäkin aikoja. Suurin osa nuorista kuitenkin on asunut ydinperheessä, mutta heidänkin kuvauksensa vanhempien ja nuorten suhteista vaihtelevat suuresti.