Rasismin tutkimus ja sen käännekohdat nuorisotutkimuksessa

Puheenjohtajat:
Tuuli Kurki, tuuli.kurki(at)helsinki.fi
Anne-Mari Souto, anne-mari.souto(at)uef.fi
Jenni Helakorpi, jenni.helakorpi(at)helsinki.fi

Työryhmä kokoontuu perjantaina 5.11. klo 12.00-14.30.

Nuorisotutkimuksen kentällä monikulttuurisuus, rasismi ja antirasismi olivat varsin suosittuja tutkimuksen teemoja 2000-luvulla ja 2010-luvun alussa. Tilanne oli siis toisenlainen kuin mitä Anna Rastas ja Sanna Poelman ovat analysoineet suomalaisen sosiologian parissa 2010-luvulla tehdystä tutkimuksesta ja sen hiljaisuudesta rasismin ja rodullistamisen kysymyksissä. Sittemmin nuorisotutkimuksen kentällä näyttää tapahtuneen käänne ja tematiikan tarkastelu on ollut vähäisempää ja lähinnä yksittäisten tutkijoiden mielenkiintona. Tämä on kysymyksiä herättävää, etenkin nyt, kun rasismi ja antirasismi muuten näyttävät saavan osakseen laajempaa sekä tutkimuksellista että muuta yhteiskunnallista huomiota. Esimerkiksi Black Lives Matter -liike toi kesällä 2020 näkyviin ja keskusteluun rasismin nimenomaan rakenteellisena ongelmana ja näyttäisi siltä, että rasismista puhutaan nyt enemmän mediassa ja eri tahot ja instituutiot ovat alkaneet kouluttaa itseään rasismista ja antirasismista.

Mistä kaikesta näissä käännekohdissa on kyse ja minkälaisten muutosten edessä olemme? Mihin suuntaan lisääntynyt yhteiskunnallinen huomio vie sekä tutkimusta, politiikkaa että arjen käytäntöjä? Miten nuorisotutkimus ottaa osaa tähän keskusteluun, entä onko nuorisotutkimuksella (enää) roolia ilmiön tarkastelussa?

Kutsumme tähän työryhmään esityksiä, jotka käsittelevät esimerkiksi sitä, miten rasismista on puhuttu, miten siitä on vaiettu tai miten sitä on vaiennettu tai vähätelty eri aikoina. Miten rasismia tutkitaan nuorisotutkimuksen kentällä tällä hetkellä ja miten nämä tulokulmat ovat muuttuneet 2000-luvun alun tutkimuksesta? Mitkä näemme rasismin käännekohtina erityisesti Suomessa? Miten rasismin käännekohdat tulisi huomioida nuorisotutkimuksessa ja tehdessämme tutkimusta nuorten ja heidän kanssaan työskentelevien aikuisten kanssa? Millaisia vaikutuksia rasismin käännekohdilla näyttäisi olevan nuorten elämään? Entä mitä käännekohtia on vielä tulossa?

Työryhmän esitykset

Esitysten abstraktit

”Siinä mielessä epäsuomalainen” – maahanmuuttotaustaiset nuoret jalkapalloilijat ja urheilumedian valkoinen katse

Marko Kananen (Juvenia – nuorisoalan tutkimus- ja kehittämiskeskus, XAMK)

Maahanmuuttotaustaiset pelaajat ovat nousseet 2000-luvulla nopeasti suomalaisen jalkapalloilun huipulle. Tässä esityksessä tarkastellaan sitä, kuinka maahanmuuttotaustaisia nuoria pelaajia on käsitelty suomalaisessa mediassa kuluneen kahdenkymmenen vuoden aikana. Millaisia niin positiivisia kuin negatiivisia ominaisuuksia ja ennakko-oletuksia heihin on liitetty ja millaisia jatkuvuuksia ja käännekohtia mediakäsittely pitää sisällään. Aineiston tulkintaa ohjaa rodullistamisen käsite ja ajatus valkoisesta katseesta normatiivisena ja ulossulkevana tilana ja kokemuksena. Analyysin tulokset tuovat esiin maahanmuuttotaustaisia pelaajia koskevassa kirjoittelussa ilmenevää tasapainoilua poikkeuksellisia jalkapallotaitoja korostavan meritokratiapuheen ja asenneongelmia alleviivaavan huolipuheen välillä. Näiden perinteisten käsittelytapojen lisäksi urheilumediassa on kuitenkin viime vuosina ollut nähtävissä myös häivähdyksiä kuvaston monipuolistumisesta, median itsekritiikistä ja jopa antirasistisista äänensävyistä.

Vähemmistöt peruskoulun historianopetuksessa

Tanja Kohvakka (Åbo Akademi)

Suomalainen peruskoulu tunnetaan kansallisesti ja kansainvälisesti yhdenvertaisuuden mallioppilaana. Kuitenkin viimeaikaiset keskustelut niin akatemiassa kuin kansalaisyhteiskunnassa ovat kyseenalaistaneet tämän olettamuksen. Kysymyksiä on herännyt eritoten siitä, kenelle peruskoulu opetussisältöineen näyttäytyy yhdenvertaisena ja keitä se puolestaan marginalisoi. Peruskoulun oppiaineista erityisesti historialla on merkittävä rooli oppilaiden identiteetin rakentumisessa sekä heidän maailmankatsomuksensa muokkaantumisessa. Sen vuoksi on tärkeää tarkastella, millaista historianopetus on tämän päivän peruskoulussa ja millaisena se näyttäytyy erilaisista taustoista tuleville oppilaille.

Esitelmässäni käsittelen väitöskirjatutkimustani, jossa tarkastelen peruskoulun opetussuunnitelman (2014) ohjeistuksia historianopetukselle monikulttuurisen opetuksen sekä kriittisen pedagogiikan teoreettisten viitekehysten valossa. Tarkastelun keskiössä ovat vähemmistöjen historian huomioiminen sekä edellytykset niiden käsittelyyn oppitunneilla. Analyysissäni väitän, että opetussuunnitelma antaa lähtökohtaisesti hyvät edellytykset vähemmistöjen osallisuudelle ja moniperspektiiviselle historianopetukselle, mutta historian opetussisällöt toisintavat eurosentrisiä ja/tai kansallisia historian kertomuksia. Huomioimisen arvoista on sekin, etteivät opetussisällöt suoraan viittaa yhteenkään vähemmistöryhmään tai kolonialismin historiaan. Täten kyseisten aiheiden käsittely riippuu pitkälti yksittäisen historianopettajan mielenkiinnosta sekä osaamisesta. Seuraavan opetussuunnitelman tulisikin sisältää suoria viittauksia vähemmistöjen historiaan sekä kolonialismiin historian opetussisällöissä.

Tutkimuskirjallisuudessa on enenevissä määrin keskustelu siitä, kuinka länsimaisissa yhteiskunnissa historianopetus tuottaa ja toistaa eurosentristä ja valkoista historiakuvaa. Lisäksi vähemmistöjen historian käsittely oppitunneilla on pitkään koettu sekä marginaalisena että arkaluontoisena. Nämä historianopetuksen ilmentymät ovat vahingollisia ainakin kahdesta eri syystä. Ensinnäkin eurosentrinen ja vähemmistöjä poissulkeva historianopetus antaa vähän tai ei lainkaan samaistumispintaa vähemmistöille tai rodullistetuille oppilaille. Tällöin historianopetuksen mahdollisuus tukea kyseisten lasten ja nuorten identiteetin rakentumista vaarantuu huomattavasti. Lisäksi on todennäköistä, että motivaatio opiskella lisää historiaa laskee näiden oppilaiden kohdalla. Toiseksi valkoinen ja eurosentrinen historianopetus on vahingollista myös siitä syystä, että se heikentää kaikkien oppilaiden mahdollisimman laajan historiantuntemuksen karttumista. Tiettyjä näkökulmia poissulkeva historianopetus ei anna riittäviä valmiuksia tarkastella nykyisyyden ja menneisyyden ilmiöitä kriittisessä valossa. Esimerkiksi kolonialismin tai valtion vähemmistöihin kohdistuneen assimilaatiopolitiikan sivuuttaminen historianopetuksessa heikentää kaikkien oppilaiden kykyä ymmärtää rasismin ja globaalin maahanmuuton juurisyitä. Lisäksi yleinen tietämättömyys kyseisistä aiheista voi ylläpitää haitallisia ja rasistisia ennakko-oletuksia eri vähemmistöistä.

Valkoinen rasismintutkija puhuteltavana

Tuuli Kurki (Helsingin yliopisto)

Kuluneena vuotena rasismi, myös sen rakenteelliset muodot, sekä antirasismi ovat nousseet kaivatusti julkiseen keskusteluun ja eri tahot, instituutiot ja yksittäiset tutkijatkin ovat julistautuneet sosiaalisen median kanavilla antirasisteiksi. Mutta onko lisääntynyt keskustelu muuttanut tutkimuskäytäntöjämme ja tutkijuuttamme nuorisotutkimuksen kentällä?

Pohdin esityksessä valkoisuutta(ni), valkoista tutkijuutta(ni), asettumista(ni) valkoisena tutkijana rasismintutkijaksi sekä valkoisuuden kriittistä purkamista tutkimustilanteissa. Miten tutkijana huomioin tutkimusprosessin, -tilanteiden, -tilojen ja -instituutioiden sekä valitsemieni metodien (historiallisen) valkoisuuden? Mitä valkoisuuden ja valkoisen ylivallan purkaminen sekä tiedon ja tietämisen dekolonisaatio tutkimuksessani tarkoittaa? Miten positioni rasismintutkijana on mielestäni muuttunut 2000-luvun alusta?

Entä miten olen toiminut, reagoinut ja vastannut, kun minut valkoisena tutkijana on otettu puhutteluun (eng. being called out/in) suoraan tai epäsuorasti? Onko puhutteluun ottaminen saanut minut uudelleen arvioimaan tutkimusvalintojani, metodologiaani ja metodejani, sekä reflektoimaan positiotani? Vai onko puhuttelu nostanut pintaan valkoisen herkkähipiäisyyden erilaisine puolustautumismekanismeineen vai onko puhuttelun aiheuttama epämukavuus johtanut toisenlaisiin tapoihin tehdä tutkimusta? On etuoikeus tutkia rasismia joutumatta kokemaan sitä (Andrews 2021) – miten tutkijoina kehitämme antirasistista tutkimusagendaa (esim. Rastas 2007; Seikkula 2020) ja antirasistista tutkijuutta nuorisotutkimuksen kentällä ja mitä se meiltä edellyttää?

Kohti intersektionaalista ja antirasistista (ura)ohjausta

Anne-Mari Souto (Itä-Suomen yliopisto)

Nuorisotutkimuksen kentällä antirasistista toimintaa on tutkittu lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Tutkimus on kohdentunut erityisesti nuorisotyöhön. Sen sijaan koulutuksen ja esimerkiksi opinto-ohjauksen kentällä antirasistisen pedagogiikan ja toiminnan tarkastelu on ollut vähäisempää, vaikka monet tutkimukset olisivatkin osoittaneet sille tarvetta. Olen aiemmissa tutkimuksissani esimerkiksi osoittanut, että rasismin kysymykset ovat vaiettuja aiheita koulujen opinto-ohjauksessa.

Tässä alustuksessa lähestyn aihetta toisin. Olemme tutkija Tiina Sotkasiiran kanssa haastatelleet ohjausalan toimijoita, jotka ovat tietoisesti pyrkineet tarttumaan työssään erilaisiin erontekoihin kiinnittyvään syrjintään, ml. rasismiin. Osa haastatelluista toimii oppilaitosten opinto-ohjaajina (11hlöä), osa ohjaavina työntekijöinä kotouttamispalveluissa (11 hlöä), mutta yhteistä heille on asiakkaiden ohjaaminen ja tuki koulutus- ja työmarkkinasiirtymissä. Haastatelluista seitsemän on syntynyt muualla kuin Suomessa. Olemme analysoineet haastatelluita diskursiivisella otteella ja keskusteluttaneet niitä intersekstionaalisuutta, kriittistä etnisyyden ja rasismin sekä uraohjausta käsittelevän tutkimuskirjallisuuden kanssa.

Analyysimme osoittaa, että kriittinen ohjausote kiinnittyy pikemminkin pyrkimykseen tunnistaa erilaisia erontekoja ja niiden eriarvoistavia seurauksia kuin (post)koloniaalisten valtasuhteiden tuottamia historiallisia jatkumoita, joka näkökulmana on vahvistunut viime vuosina myös kotimaisessa rasismin tutkimuksessa ja antirastisessa aktivismissa. Toiseksi keskeistä on paitsi ohjattavan myös ohjaajan intersektionaalisen asemoitumisen tunnistaminen ja huomioonottaminen ohjauksessa. Kolmanneksi haastateltujen ohjaajien puheessa korostuu vakiintuneiden toimintatapojen, ohjausympäristöjen sekä institutionaalisten ehtojen kritisoiminen ja haastaminen. Ohjaajat ovat esimerkiksi kohdanneet ohjattaviaan virallisten toimintaympäristöjen sijasta arkisissa paikoissa, jotka ohjattavat ovat kokeneet turvallisiksi tai jotka ovat mahdollistaneet esimerkiksi perheenjäsenten mukaantulon. Nämä viimeksi mainitut esimerkit sekä vähemmistöasioiden asianajo haastattelemiemme ohjaajien keskuudessa osoittavat, kuinka intersektionaalista ja antirasistista ohjausotetta hakeva uraohjaus lähestyy etsivän nuorisotyön ja rakenteellisen sosiaalityön käytänteitä tarjoten samalla uudenlaisia tulokulmia rakenteellista eriarvoisuutta tuottavien käytänteiden haastamiseen esimerkiksi oppilaitosten opinto- ja uraohjaustyössä.

”Jos mä olisin syntynyt 200 vuotta sitten, niin mun ei tarvis ajatella!” Pakolaistaustaiset nuoret arvomaailmaa muodostamassa

Elina Niinivaara (Tampereen yliopisto)

Populaarit ja myös akateemiset käsitykset pakolaistaustaisista nuorista kuvaavat usein heidät kasvamassa ”kahden kulttuurin välissä” tai jopa “putoamassa kahden kulttuurin väliin”. Esitän, että tämä on liian jäykkä ja yksinkertaistava käsitteellistys siitä, minkälaisia kokemuksia pakolaisena kasvaminen kolmpleksissa ja transnationaalien yhteyksien nykymaailmassa synnyttää. Siitä ei ole myöskään apua pyrkimyksissä tukea niitä nuoria, jotka tuntevat olonsa eksyneeksi ja etsivät tukevaa jalansijaa. Esitykseni perustuu etnografiseen kenttätyöhön, jota tein Suomessa asuvien pakolaistaustaisten nuorten miesten kanssa. Kenttätyöni alkoi ennen niin sanottua pakolaiskriisiä ja jatkui sen yli (noin 2014–2016). Analyysi yhden tutkimuskumppanini minuuden, maailmankatsomuksen ja arvojen etsinnästä muodostaa osan väitöskirjaani, joka käsittelee pakolaistaustaisten nuorten miesten arjen poliittista toimijuutta Suomessa.

Näiden nuorten asema oli kiistanalainen suomalaisessa yhteiskunnassa jo ennen ”pakolaiskriisiä”, mutta sen aikana ja jälkeen tilanne on kärjistynyt oikeistopopulismin sekä äärioikeiston ja jopa uusnatsiliikkeiden nousun tultua ilmeiseksi. Tässä tilanteessa olisi luontevaa ja loogista kääntyä kohti omaa etnistä ryhmäänsä tai uskonnollista yhteisöään turvan ja kuulumiseen tunteen löytämiseksi. Tutkimuskumppanini ei kuitenkaan tehnyt niin, vaan jatkoi itsensä ja arvojensa etsintää sekä ”oman kulttuurinsa” ja ”suomalaisen kulttuurin” perustavien oletusten kyseenalaistamista, pysyen edelleen avoimena myös kohtaamilleen uusille ilmiöille, kuten rodun politisoitumiselle. Hänen tinkimättömät pyrkimyksensä pysyä avoimena maailmalle inspiroi minua esittämään, että tarvitsemme uusia ja hienovaraisempia käsitteitä pystyäksemme tavoittamaan siirtolaisena kasvamisen kokemuksia nykypäivän transnationaaleissa mutta myös kansallismielisissä yhteiskunnissa.