Nuorisotutkimuksen ja -toimialan välinen vuoropuhelu kehittämishankkeissa: yllätyksiä, yhteentörmäyksiä ja yhteistyötä

Karla Malm, Jenni Lahtinen & Noora Hästbacka


Kuinka sujuu nuorisotutkimuksen ja -toimialan välinen vuoropuhelu kehittämishankkeissa? Millaisia tuloksia syntyy, kun tutkimusongelman täsmentymistä ei seuraa rahoituksen hakeminen, vaan tarve ja rahoitus ovat olemassa jo ennen tutkijaa? Tässä kirjoituksessa pohdimme, millainen merkitys kehittämistyön tueksi tarkoitetulla arviointitutkimuksella on nuorisotutkimuksen ja -toimialan kentillä.

Johdanto

Kuten tämänkin Arviointitutkimus ja nuoriso 2.0. -kirjoitussarjan aikaisemmissa kirjoituksissa (esim. Laine 2019a; 2019b) on todettu, yhteiskunnan eri toimintoja halutaan luoda ja kehittää tutkittuun tietoon nojaten. Niinpä myös moniin käytännönläheisiin sosiaali- ja nuorisotoimialan kehittämishankkeisiin integroidaan mukaan arviointitutkimusta, jonka toivotaan yhtäältä auttavan toiminnan kehittämisessä tarpeita vastaavaksi sekä toisaalta arvioivan hankkeiden vaikuttavuutta ja vaikutuksia. Tutkimusta integroidaan hankkeisiin mukaan myös siitä syystä, että tutkimuksen toivotaan auttavan niiden jatkorahoituksen saamisessa, vakuuttamalla ja tuomalla uskottavuutta hankkeelle.

Tutkimusta tehdään siis kehittämishankkeissa moninaisten intressien ajamina. Tässä tekstissä kirjoitamme kokemuksistamme pienten, suhteellisen lyhytkestoisten arviointitutkimushankkeiden toteuttamisesta Nuorisotutkimusverkoston alaisuudessa vuosina 2015–2018. Kontekstoimme kirjoituksemme aluksi kertomalla, mikä meitä tutkijoina yhdistää ja esittelemällä lyhyesti tämän kirjoituksen kannalta keskeisimpien tutkimushankkeidemme taustat. (Viittaamme kirjoituksessa paikoitellen myös kokemuksiimme muista hankkeista.) Pohdimme kokemuksiamme erityisesti tutkijoiden ja kentän yhteistyön näkökulmista. Pohdimme myös sitä, miten kehittämishankkeisiin integroitu arviointitutkimus ja -tutkija sijoittuvat suhteessa laajempaan tutkimusmaailmaan. Kirjoitus on suunnattu arviointitutkimuksen parissa työskenteleville tai sitä omassa työssään hyödyntäville sekä kaikille, joita kiinnostaa tutkijoiden ja sosiaali- ja nuorisotoimialan toimijoiden yhteistyö.

Hankkeidemme toteutusajankohtana meitä yhdisti samankaltainen vaihe tutkijan urapolulla, maisteriopinnoista ja korkeakouluharjoittelusta käynnistynyt muutaman vuoden työkokemus tutkimusorganisaatiossa. Lisäksi työtehtävämme muistuttivat pitkälti toisiaan: työskentelimme kohtalaisen pienissä, noin puolen vuoden mittaisissa tutkimushankkeissa, joiden tavoitteena oli arvioida nuorille kohdistettua toimintaa. Tarkastelimme kukin tahoillamme nuorten kanssa tehtävää työtä tai tiettyä työmuotoa ja tuotimme tietoa tämän toiminnan arvioimiseksi ja kehittämisen tueksi. Tutkimuskenttänä hankkeissamme oli nuorille suunnattuja palveluita: Jenni Lahtinen tutki lastenkotien retkitoimintaa, Karla Malm raiteilla tehtävää nuorisotyötä (NTR) ja Noora Hästbacka monialaista verkostotyötä kouluväkivaltatapauksissa (K-0 -hanke).

Tutkimusta kentän tarpeista käsin

Tämän kirjoituksen kimmokkeina toimineissa kolmessa tutkimuksessa yhteistyö kentällä toimivan hankkeen ja tutkimusorganisaation välillä käynnistyi tutkimustiedon tarpeesta käytännön toiminnassa ja toiminnan järjestäjän yhteydenotosta tutkimusorganisaatioon. Kentällä oli jokin uusi kiinnostava työmuoto tai toimintatapa, joka oli joko hyväksi koettu käytännössä tai sitä tahdottiin kokeilla, ja josta toistaiseksi uupui tutkimuksellinen näyttö. Hankkeille toivottiin ulkopuolista ja riippumatonta arviointia vahvistamaan toiminnan vaikuttavuutta. Näin ollen yhteistyön käynnistymisen syynä ja toiminnan lähtökohtana on toive saada tutkimukseen perustuvaa (arviointi)tietoa toiminnan ja työmuotojen kehittämisen tueksi.

Toiminnan kehittämiseen tähtäävälle tutkimukselle on tyypillistä, että tutkimusongelman täsmentymistä ei seuraa rahoituksen hakeminen, vaan tarve ja rahoitus ovat olemassa jo ennen tutkijaa (ks. esim. Anttila 2018, 329). Tämä vaikuttaa kentän ja tutkijan suhteen muodostumiseen ja sen dynamiikkaan. Lienee turvallista otaksua, että kehittämiseen tähtäävää tutkimusta tekevän arviointitutkijan kentälle pääsy on verraten vaivatonta tutkijakollegoihin verrattuna – portinvartijoiden jarruttelun sijasta arviointitutkijan toivotaan tulevan ja tarttuvan toimeen, eli tutkimaan (Anttila 2018, 329; vrt. Pekkarinen 2015, 273–300).

Kentän toiveista kumpuavalla tutkimustarpeella on siis kiistattomasti joitakin etuja puolellaan. Toisaalta ne ammattilaiset ja nuoret, joiden kanssa kentällä konkreettisesti toimitaan, eivät aina ole niitä henkilöitä, jotka tutkijan ovat kutsuneet paikalle. Sen sijaan ammattilaisten työ ja nuorten arki ovat osa tutkimusta paljolti toiminnan järjestäjän ja työnantajan tahdosta. Tämä asetelma nostaa myös tutkimuseettiset kysymykset tutkimusprosessin keskiöön: vaikka tutkija on kutsuttu kentälle, on muun muassa tutkittavien suostumuksesta osallistua tutkimukseen neuvoteltava aina tilannekohtaisesti.

Konteksti: Arviointityötä nuorille keskeisten instituutioiden kentillä

Lahtinen tarkasteli lastensuojelun kentälle sijoittuvassa hankkeessaan sitä, miten lastenkodeissa lisääntynyt retki- ja harrastustoiminta ilmeni lastenkotien aikuisten ja nuorten sekä vertaisten välisissä suhteissa osallisuuden ja yhteisöllisyyden näkökulmista. Hankkeen aikana Lahtinen osallistui kahden lastenkodin kolmen vuorokauden pituisille syysretkille ja havainnoi retkien aikaisia kohtaamisia sekä haastatteli nuoria ja aikuisia heidän retkikokemuksistaan. Hankkeesta kirjoitettiin Kohtaamisia retkillä. osallisuus ja yhteisöllisyys lastenkotien retkitoiminnassa -tutkimusraportti (pdf-tiedosto), jossa kuvailtiin retki- ja harrastustoiminnan toteuttamista sekä käsitteellistettiin vuorovaikutussuhteiden laadut yhteensointuviksi, epävireisiksi, monitulkintaisiksi sekä mutkattomiksi kohtaamisiksi. Raportin lopussa esitettiin retkitoiminnan toteutusta kuvaava malli, jossa otettiin huomioon retkien toteuttaminen yhteisöllisyyden ja osallisuuden lisäämisen näkökulmista. (Moisio 2018.)

Malm tarkasteli arviointihankkeessaan raiteilla tehtävää nuorisotyötä (NTR) ja sen vaikutuksia. Hanke toteutettiin havainnoinnin ja haastatteluiden keinoin: Malm haastatteli nuoria (n=24), nuorisotyöntekijöitä (n=5) ja hankkeen yhteistyökumppaneita (n=5) sekä jalkautui nuorisotyöntekijöiden mukana (24 kertaa eli yhteensä n. 120h). ”Etnografiseksi hengailuksi” nimetty lähestymistapa tuotti tietoa niin nuorten suhteesta julkiseen ja puolijulkiseen tilaan kuin nuorisotyöntekijöiden ja nuorten välisten kohtaamisten luonteesta. Raiteilla tehtävää nuorisotyötä päädyttiin hankkeen "Kadulla me ollaan niiden nuorten paikoilla". Raidenuorisotyö julkisissa ja puolijulkisissa tiloissa -tutkimusraportissa (pdf-tiedosto) jäsentämään kolmen ulottuvuuden avulla. Näitä olivat 1) arkiset kohtaamiset 2) kohdennettu ennaltaehkäisy ja 3) puuttuminen. Raiteilla tehtävän nuorisotyön ja nuorten ja nuorisotyöntekijöiden välisen suhteen todettiin rakentuvan arkisissa kohtaamisissa syntyvän luottamuksen pohjalle. Nuorten ilmaisemaa luottamusta päädyttiin painottamaan myös yhtenä merkityksellisenä nuorisotyössä aikaan saatuna vaikutuksena. (Malm 2018.)

Kolme tutkimusraporttia raidallisella matolla.

Kuva 1. Arviointitutkimustemme tuotokset. Tutkimusraportit on julkaistu Nuorisotutkimusseuran Kenttä -julkaisusarjassa.

Hästbackan tutkimushankkeessa tuotettiin tietoa kouluympäristössä tapahtuneista vakavista kiusaamistilanteista ja niihin puuttumisen haasteista nuorten, perheiden ja eri toimialojen ammattilaisten näkökulmasta. Hästbacka sovelsi toiminta- ja tapaustutkimuksen menetelmiä ja selvitti, miten Aseman Lapset ry:n K-O-hanke puuttui koulukiusaamistapauksiin ja kehitti monialaista yhteistyötä. Tutkimuksessa tehtiin osallistuvaa havainnointia kiusaamistilanteiden sovitteluneuvotteluissa ja ammattilaisverkostojen tapaamisista (15 tilaisuutta) sekä haastateltiin avainhenkilöitä kahden kiusaamistapauksen ympäriltä (13 haastattelua). Tutkimustyöstä kirjoitettiin niin ikään tutkimusraportti - Monialainen verkostotyö ja koulukiusaaminen (pdf-tiedosto) - jossa kiusaamistapauksiin puuttumista tarkasteltiin monialaisen verkostotyön näkökulmista ja luotiin malli K-0-hankkeen työskentelystä kiusaamistapauksissa. (Hästbacka 2018.)

Vaikka tutkitut kehittämishankkeet sijoittuivat eri instituutioihin ja pureutuivat eri ilmiöihin, kaikissa näissä hankkeissa kohdattiin nuoria, joihin julkisessa keskustelussa tyypillisesti liitetään nuoriso-ongelmat ja häiriökäyttäytyminen. Vaikka kaikissa toimintamalleissa ei ollut kyse ainoastaan haavoittuvaisessa asemassa oleville nuorille kohdennetusta työstä, niitä yhdistää toimintamallien taustalla vaikuttava pyrkimys myös näiden nuorten hyvinvoinnin lisäämiseen nuorisotyölle ominaisin keinoin. Nuorisotyölle tyypilliseen tapaan hankkeiden työmuodoissa korostui nuorten kuulemisen vahvistaminen heitä koskevissa asioissa, myönteisten vuorovaikutustilanteiden mahdollistaminen ja turvallisten aikuisten läsnäolon lisääminen nuorten arjessa.

Intensiivinen aineistonkeruu ja työntekijöiden joukkoon liittyminen

Lahtisen retkitoimintaa käsittelevässä hankkeessa aineistonkeruuvaihe oli hyvin intensiivinen. Kolmen vuorokauden pituisilla retkillä kaikki nuoret, aikuiset sekä tutkija viettivät aikaa saman katon alla varsin perinteisistä retki- ja leiriaktiviteeteistä nauttien. Noiden kolmen vuorokauden yhteiset ruokailut, jaetut makuuhuoneet, leikit ja saunominen totisesti imaisivat tutkijan mukaansa ja tuntui hyvin etuoikeutetulta päästä täysin ulkopuolisena osaksi tiiviiden yhteisöjen retkikokemuksia. Hyvin tiivis, vaikkakin hetkellinen suhde kenttään auttoi siinä, että retkitoiminnan vuorovaikutukseen ja kohtaamiseen kiinnittyvistä ulottuvuuksista saattoi tavoittaa jotain olennaista. Samalla tavoin, kuin kenttä imaisi sisäänsä voimalla ja hetkellisesti, imu myös lakkasi yhtä äkillisesti. Tutkimuksen aikana Lahtinen pohtikin tutkijan eettistä vastuuta erityisesti nuoriin luotujen suhteiden osalta. Nuoret päästivät hyvin ennakkoluulottomasti vieraan aikuisen osaksi maailmaansa ja retkien jälkeen tehdyissä haastatteluissa tuli ilmi toiveita ja odotuksia suhteen jatkumisen osalta. Kuitenkin - kuten niin usein käy ihmisten teiden erkaantuessa - hankkeen päätyttyä yhteydenpito kenttään katkesi.

Hästbacka puolestaan vietti runsaasti aikaa pidemmällä ajanjaksolla työntekijöiden keskuudessa työntekijöiden työtä seuraten ja myös aktiivisesti osallistuen toiminnan kehittämiseen. Keskustelevassa, rennossa ja kehittämisintoisessatiimissä tutkija otettiin avoimesti ja lämpimästi vastaan. Tutkijan luonteva rooli oli osallistua käytyihin keskusteluihin tai väittelyihin, milloin mistäkin aiheesta. Myös hankkeen toimintaa analysoitiin ja reflektoitiin yhdessä prosessin aikana sekä suunnitellusti että spontaanisti työntekijöiden kysellessä tutkijan mielipiteitä omille kehitysideoilleen tai havaintoja verkostotapaamisten jälkeen.

Tilanteisiin osallistuminen omana itsenä aktiivisesti oli tärkeää työskentelyyn tutustumiseksi, mutta näin kerätyn aineiston käyttö tuloksista raportoidessa eettisesti kimuranttia. Henkilökohtainen tutustuminen ja luottamuksen syntyminen tutkijan ja työntekijöiden välille oli keskeinen osa yhteistyötä ja tutkijan mukaan pääsyä ”todellisiin tilanteisiin”. Solahtaessaan mukaan toimintaan, tutkija joutuu puntaroimaan, milloin päällä on tutkijan viitta ja milloin tilanteet ovat pikemminkin vapaa-ajan rentoa olemista tai taukoa työroolista eli milloin keskustelua käydään tutkimuksen ulkopuolelta. Myös Lahtisen tutkimuksessa kysymykset tutkijan asemasta ja roolista kentällä olivat keskeisiä. Yksi lastenkotien ohjaajista reflektoi tuntemuksiaan tutkijan läsnäolosta retkillä seuraavasti:

”jos sä avasit läppärin niin kyl sitä aina mietti, et mitäköhän hittoo se nyt kirjottaa et nyt se näki jonkun virheen ja nyt se kirjottaa. Kyl se, vaik sitä niinku jotenkin yrittää järkeillä et ei se vaikuta, niin kyl se vaikuttaa. Tavallaan tuntematon ihminen ja tavallaan tarkkaili ja havainnoi ja sit kirjottaa.”

Tutkimusmielessä on kiinnostavaa, mihin kaikkeen tällaisten aineistonkeruuasetelmien kautta pääsee osalliseksi, mutta yhtä ymmärrettävää on se, että tutkittavia voi jäädä mietityttämään oma toimintansa tuona aikana. Haasteeksi jää erotella, milloin tutkittavat huomioivat tutkijan läsnäolon tuulettaessaan tunnelmiaan ja ajatuksiaan, ja milloin unohtavat sen tai olettavat ettei tutkija käytä tilannetta osana havainnointiaineistoa. Kentällä näkee ja kuulee paljon sellaistakin, joita ei lähtökohtaisesti tutkijan silmille ja korville ole tarkoitettu. Juuri nämä tilanteet ovat usein tutkimuksellisesti kiinnostavia, mutta tutkimuseettisesti haastavia.

Tutkijan jalkautuessa työntekijöiden mukana aitoihin työtilanteisiin, nuorten ja muiden ulkopuolisten toimijoiden voi olla vaikeaa erottaa tutkijaa muista hankkeen työntekijöistä. Esimerkiksi Malmin etnografinen hengailu - julkisilla paikoilla kulkeminen nuorisotyöntekijöiden porukassa - sisälsi nopeasti ohimeneviä nuorten kohtaamisia, joissa tutkija ei ehdi itseään esitellä, saati kertoa tarkemmin siitä, miksi on kentällä työntekijöiden mukana ja mitä havainnoi. Nuorten haastatteluissa kävi ilmi, etteivät nuoret aina erottaneet tutkijaa nuorisotyöntekijästä. Myös Hästbacka oli mukana konfliktitilanteiden sovitteluneuvottelussa kouluissa, joissa arkaluonteisten aiheiden ja jännitteisten ihmissuhteiden käsittely pakotti tutkimuksen ja tutkijan sivurooliin. Tutkimuksen tavoitteiden ja toteuttamisen läpikäyntiin ei ollut tilaa, vaikka tutkimuseettisesti olisi tarpeellista, että tutkimukseen osallistuvat voisivat aidosti punnita halukkuuttaan tutkimukseen osallistumiseen.

Kasvokuva kolmesta ihmisestä.

Kuva 2. Nuorisotutkija Nuorisotyö raiteilla -hankkeen jalkautuvien työntekijöiden kanssa kentällä. Kuvassa vasemmalta oikealle Emma Kallunki, Mira Miikki & Karla Malm.

Tutkimukseen kohdistuvat toiveet ja odotukset

Kuten edellä esitämme, arviointitutkija on usein toivottu vieras, joka kutsutaan ikään kuin valmiiseen pöytään. Tällöin tutkijan tehtäväksi jää asetelman tieteellistäminen sekä suhteuttaminen aikaisempaan tutkimuskeskusteluun ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei tutkijalla ja kentällä voisi olla eroavia käsityksiä ja odotuksia tutkimuksen tavoitteista tai jopa tuloksista (ks. esim. Anttila 2018). Tutkijan toimenkuvaan kuuluu toisinaan myös hankalien kysymysten esittäminen.

Visuaalinen nosto tekstistä: Mutta kuinka pöytään pyydetty kutsuvieras heittäytyy hankalaksi?Läheiset yhteistyösuhteet voivat hankaloittaa etäisyyden ottamista, analyysiä ja raportointia. Kohtalaisella varmuudella voidaan väittää, että toive oman toiminnan vaikutusten arvioimisesta sisältää usein vähintäänkin implisiittisen toiveen tehdä tärkeän työn merkitystä näkyväksi ja – raadollisimmillaan – taata toiminnan rahoitus. Tällöin tutkijan toivotaan toteavan toiminta tarkoituksenmukaiseksi, vaikuttavaksi ja onnistuneeksi. Jos näin ei käy, pettymys voi muodostua suureksi kaikille osapuolille. Silti arviointitutkijan on syytä pitää mielessä sekin vaihtoehto, ettei lopputulos näytä toivotulta. Parhaassa tapauksessa tästä skenaariosta on mahdollista keskustella toimeksiantajan kanssa jo etukäteen. Valitettavasti etukäteen keskustelukaan ei kaikissa tapauksissa estä mielipahan kehittymistä tutkimuksen lopputuloksesta. Tutkija tekee lukuisia valintoja tutkimusprosessin aikana ja myös tuloksissa esitetty kritiikki hankkeen toimia kohtaan on lopulta aina tutkijan aktiivinen valinta. Tämä ymmärrettävästi voi tuntua epäreilulta päätökseltä hyvälle yhteistyölle.

Vaikutukset eivät myöskään aina saa sellaista muotoa kuin etukäteen on tarkoitus. Malmin raportissa käsitellään raiteilla tehtävän nuorisotyön taloudellisia vaikutuksia, mutta lukuja enemmän keskustellaan nuorten ilmaisemasta luottamuksesta; arkisten kohtaamisten merkityksistä. Kuten tutkimus aina, myös vaikutusten arvioiminen sisältää merkittäviä valintoja – ja realiteetteja käytettävissä olevan aineiston ja ajan suhteen. Lyhyissä arviointihankkeissa vaikutuksen mittaamista vaikeuttaa aikajänne, joka ei mahdollista pitkän aikavälin tarkastelua – eli käytännössä niitä vaikutuksia ei ehdi juuri syntyä, jota toiminnassa pyritään aikaansaamaan. Malmin hankkeessa eräs nuorisotyöntekijöistä kentällä kiteytti kasvatuksellisen prosessin kauniisti seuraavalla tavalla:

”Niinku nuorisotyössä monesti, että emme tiedä… Että kun kuljimme nuoren kanssa vähän matkaa rinnalla et miten se nuori [kasvaa]. Toivomme, että elämä kantaa siitä, mutta emme pysty näyttämään sitä ehkä ikinä.”

Nuorisotyöntekijän kiteytys kuvaa rinnalla kulkemista, toiveita – kasvatusta. Lisäksi se kuvaa sitä, että rinnalla kulkemisen merkitystä yksittäisen nuoren kokemusten ja kasvun kannalta on hankala ennakoida. Mitä tuloksia tulisi siis tutkimuksessa keskittyä mittaamaan, ja millaisella aikavälillä? Kannattaa pitää myös mielessä, että lyhytaikaisia vaikutuksia ei tule sekoittaa vaikuttavuuteen. Vaikuttavuutta ja pitkän aikavälin muutoksia voidaan tutkia vasta jälkikäteen, ja tällöinkin on haasteena tietää, mikä muutoksen on todellisuudessa aiheuttanut (Salasuo 2011, 19). Kuinka siis arvioida pitkäkestoista kasvatuksellista prosessia?

Kustannusvaikutukset tarjoavat yhden – nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa varsin suositun – perustelun. Se ei silti ole suinkaan ainoa tapa argumentoida hyvinvointia vahvistavan toiminnan hyödyllisyyden puolesta. Pelkkiin kustannussäästöihin keskittyvä retoriikka voi päinvastoin heikentää nuorisotyön asemaa, jos se jättää katveeseen sellaiset toiminnan aiheuttamat hyödyt, joille ei ole osoitettavissa suoraa rahallista arvoa (ks. esim. Ord 2016, 138–139; Harrikari 2008, 29–30).

Arviointitutkija tutkimuksellisten ja käytännön toimijoiden intressien välissä

Myös arviointitutkijalla on pyrkimys tutkimuksellisesti ansiokkaaseen ja korkeatasoiseen työhön (mm. luotettavuus, läpinäkyvyys, kriittisyys), mutta samalla halu tukea kentän toimijoita heidän tärkeässä työssään. Tutkija pyrkii tekemään nuorten kanssa tehtävää työtä ja sen edellytyksiä näkyväksi esimerkiksi yhteiskunnallista päätöksentekoa varten. Työtehtävien eroista huolimatta usein taustalla on samat arvolähtökohdat ja tavoitteet, kuten nuorten hyvinvoinnin edistäminen ja eriarvoistumiseen puuttuminen.

Hankkeiden toiminta ei kuitenkaan ole arviointivaiheessa koskaan täydellisen hyvää ja toimivaa, jolloin tutkija joutuu ratkaisemaan sen, miten tuo esiin toiminnan puutteita ja ongelmakohtia. Tutkijan on viimekädessä oltava kriittinen, ja tämä on ammatillinen edellytys, joka ylittää yhteistyön vaatimuksen kentän toimijoiden kanssa. Pahimmillaan tutkijan kriittisyys saattaa tuntua ikään kuin selän kääntämiseltä ystäville, missä rikkoontuu hyvin alkanut yhteistyö ja luottamus kentän toimijoihin.

Lähes tyyni vedenpinta. Vastarannalla syksyisiä puita.

"Omasta retkeilyharrastuksesta voi olla tutkijalle hyötyä kun lähtee etnografiselle kentälle tutkimaan lastenkotinuorten retkitoimintaa.” Kuva: Marko Lahtinen.

Nuorisoalan etu pidemmällä tähtäimellä on, että toimintatapoja tarkastellaan kriittisesti. Joka tilanteessa intressit eivät kuitenkaan osu yhteen. Joskus intressien yhteensovittaminen käy niin mahdottomaksi, että raportti jää lopulta julkaisematta ja tulokset haudataan hiljaisin äänin.

Arviointi- ja kehittämistutkimuksen ydintä on kuitenkin löytää näkökulma, joka palvelee eri osapuolia ja saada yhteistyökumppanit houkuteltua oman toiminnan kriittiseen reflektointiin. Kova kilpailu tiukassa olevista rahoituksista ja työntekijöiden työn jatkumisen epävarmuudesta tekee kuitenkin tilanteesta lähes mahdottoman. Tarvitaankin pelisilmää ja avointa keskustelua jo tutkimuksen käynnistymisvaiheessa ja yhteistyösopimusta muodostaessa. Milloin kentällä on valmiutta ja halukkuutta oman työn kehittämiseen – onko arviointitutkimus oikea-aikaista?

Visuaalinen nosto tekstistä: ”Sä et taida oikein tietää tämän työn taustoja…” (tulosten esittely eräästä hankkeesta rahoittajille vuonna 2015).Kriittisten havaintojen esilletuonti läheisessä yhteistyösuhteessa vaatii tutkijalta rohkeutta, sensitiivisyyttä ja kylmiä hermoja sekä vankkumatonta luottamusta omiin tulkintoihin – tutkijauran alkuvaiheessa olevalle vaatimus voi olla kova. Nuori tutkija on altis oman tutkimustyön kyseenalaistamiselle ja tulosten kehystämiselle ”vain” tutkijan omina subjektiivisina tulkintoina tai jopa väärinymmärryksinä. Voi myös käydä niin, että tutkijan kentälle kutsunut taho odottaa tutkijan raportoivan kentän tapahtumista itselleen. Tällöin tutkijan päälle asetetaan vakoojan viitta, joka on kaikkea muuta kuin eettisesti kestävää.

Tiiviissä yhteistyöasetelmassa ongelmien raportointi ei ole koskaan helppoa, koska tutkija on kiusallisen tietoinen raportin tulosten vaikutuksista myös yksittäisille henkilöille, jotka voivat olla omia yhteistyökumppaneita. Myös tunnistettavuuden häivyttäminen on pienten hankkeiden kohdalla usein vaikeaa, koska on usein julkista tietoa, ketkä työskentelevät niissä toimintamalleissa, joita tutkitaan. Hankkeissa työskentelevät ovat siis tutkittavina omilla kasvoillaan ja ammatillisella maineellaan.

Vaikeuksista ja ristiriidoista huolimatta uskomme, että näitä hankkeita on parempi tehdä kuin jättää tekemättä. Hankkeiden toiminnan ulkopuoliselle arvioimiselle on tilausta ja on paikallaan, että tarkastelua tehdään nuorisotutkimuksen lähtökohdissa ja kehyksissä. Tutkijat saavat ainutlaatuisia kokemuksia ja kurkistusikkunoita käytäntöön. Kentän työntekijät tutustuvat tutkimuksen tekemiseen ja tutkimustietoa valuu väistämättä käytäntöön luonnollisen vuorovaikutuksen kautta, myös sellaisille ammattilaisille, jotka eivät muutoin tarttuisi tutkimusteksteihin.

Visuaalinen nosto tekstistä: Nuorisotutkimuksen läsnäolo lasten ja nuorten palveluiden kentällä on tärkeä osa nuorisotutkimuksen ja palvelujen käytännön välistä vuoropuhelua.

Lopuksi – mitä jäi käteen?

Tutkimus- ja kehittämistyön on esitetty viime vuosina lähestyneen toisiaan (Kylmäkoski 2018). Jos ajatus siitä, että tutkimus on yhteiskuntaan osallistumista, otetaan vakavasti, arviointitutkimuksen merkitys näyttää kaikkea muuta kuin vähäiseltä. ”Muutoksen, ja nimenomaan tutkittavien itsensä aikaansaaman muutoksen tuottaminen sopii nuorisotutkimuksen eetokseen” (Kylmäkoski 2018, 296).

Viimeaikaisten tapahtumien ja nuorisorikollisuudesta käytävän julkisen keskustelun valossa hankkeissa tehty kehittämistyö näyttää paikoitellen lähentyvän toisiaan. Esimerkiksi juuri Koskelan tapauksessa pitkään jatkunut koulukiusaaminen, lastenkodin arki ja nuorten toiminta kaupunkitilassa kietoutuvat osaksi samaa traagista tapahtumasarjaa, jossa ammattilaisten tuki ja viranomaisten puuttumiskeinot ovat pettäneet. Tapaus tekee raadollisella tavalla näkyväksi, mihin näitä ruohonjuuritasolla kehitettyjä toimintamalleja tarvitaan, ja miksi niiden työtapojen käyttöä tulisi edelleen lisätä, vahvistaa ja kehittää. Hankkeiden toimivia käytäntöjä ja ratkaisuja tulisi hyödyntää tukea tarvitsevien nuorten kohtaamiseen niin kaduilla, kouluissa kuin lastenkodeissa.

Tutkimusraporttimme olivat vahvasti kehittämistyön tueksi kirjoitettuja. Jälkikäteen ajatellen merkityksellistä hankkeissa on, että raporttimme olivat kentällä kovasti odotettuja ja ilmestyttyään luettuja. Kirjoittamistyötä inspiroi ajatus valmiiksi määritellystä kohdeyleisöstä sekä siitä, että on suuri mahdollisuus siihen, ettei raportti huku, ainakaan välittömästi, jatkuvasti kasaantuvan tiedon virtaan. Meille tutkijoina on merkityksellistä nähdä teoreettiselle pohjalle rakentuvan työn merkitys eletyssä elämässä ja hankkeiden arjessa. Tätä merkityksellisyyttä korostaa se, että läheskään kaikissa tapauksissa tämä ei toteudu. Iso osa nuorten palveluita koskevasta tiedosta ja niihin liittyvistä suosituksista jää tietotulvassa hyödyntämättä, ja ne olisi korkea aika kaivaa esiin. Arviointitutkimus parhaimmillaan voi parantaa palveluita ja käytännön toimintaa, mutta tämä ei toteudu, jos tieto hautautuu. Tällöin häviäjiä ovat niin nuorisotutkijat kuin kentän toimijat - ja erityisesti nuoret.

Kerätyistä aineistoista nousi esiin monia nuorisotutkimuksellisesti kiinnostavia sisältöjä. Yhdessä kehitystyön tueksi suunnatussa raportissa ei millään ehdi analysoimaan aineistoa läpikotaisin ja hankkeet ovatkin mahdollistaneet aineiston hyödyntämistä myös muissa tutkimusartikkeleissa (Lahtinen & Pekkarinen 2020; Aaltonen, Hästbacka & Kivijärvi 2017). Toisaalta, kuten akateemisessa työelämässä monesti on, ei hankkeiden jälkeen ole tiedossa rahoitusta, jolla tieteellisiä artikkeleita kirjoittaisi. Pienten hankkeiden toteuttajina meistä olisi mielekästä, että tilaushankkeita pystyttäisiin integroimaan myös laajempiin kokonaisuuksiin, jottei käteen jää vain kasa alikäytettyä aineistoa.

Tiedon tuottamisen ohella arviointitutkimuksella voidaan nähdä myös muita merkityksiä. Kuten Tomi Kiilakoski, Antti Kivijärvi ja Veronika Honkasalo (2011, 31) ovat todenneet, kentällä tutkijoiden vastuulle voi asettua ”tiedonvälittäjän tai tiedon popularisoijan tai tulkitsijan mantteli. Työntekijöiden tai johdon aika ei välttämättä riitä tutkimusraporttien lukuun, käytetyt käsitteet ja lähestymistavat saattavat olla vieraita tai tutkimusten merkitystä omalle työlle ei nähdä välittömänä (..) Tiedon popularisointi ylipäätään on keskeinen tekijä silloin, kun halutaan että tieto leviää organisaatioihin”.

Näemme, että nuorisotutkimuksen läsnäolo lasten ja nuorten palveluiden kentällä, on tärkeä osa nuorisotutkimuksen ja palvelujen käytännön välistä vuoropuhelua. Tällaisissa tutkimuksissa nuorisotutkimus tekee itseään tunnetuksi, havainnoi uusien työmuotojen ja -menetelmien kehitystä sekä tutkimuksen tarpeita sekä tarjoaa toivottua tietoa ja osaamista.

Kirjoittajat

Karla Malm.

Karla Malm, VTM. Kirjoittaja on nuorisotutkija ja vapaa kirjoittaja. Malm on tutkinut jalkautuvan nuorisotyön ohella nuorten itsenäistymisen tukea, nuorten tieto- ja neuvontatyötä sekä nuorisoalalla työskentelevien näkemyksiä tulevaisuuden nuorisotyöstä.

Jenni Lahtinen.

Jenni Lahtinen, VTM, työskentelee Nuorisotutkimusverkostossa tutkijana. Lahtinen on tutkinut viime aikoina nuorten sukupuolittuneita koulutusvalintoja, opinto- ja uraohjausta sekä nuorten kokemuksia arjestaan ja hyvinvoinnistaan korona-aikana.

Noora Hästbacka.

Noora Hästbacka, VTM, on sosiologi ja nuorisotutkija ja työskentelee sairaanhoitajana Helsingin kaupungin Psykiatria- ja päihdepalveluissa. Vuosina 2015–2019 hän toimi tutkijana Nuorisotutkimusverkostossa nuorten palveluiden arviointi- ja kehittämishankkeiden parissa.

Lähteet

Aaltonen, Sanna & Hästbacka, Noora & Kivijärvi, Antti (2017) Metelin, kohinan ja hiljaisuuden kohtaaminen hyvinvointipalvelujen haasteena. Teoksessa Sanna Aaltonen & Antti Kivijärvi (toim.) Nuoret aikuiset hyvinvointipalvelujen käyttäjinä ja kohteina. Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, julkaisuja 198.

Anttila, Anna (2018) Verrattain kehittävää, eli nuorisotutkijana tietoperustaisessa nuorisotyön kehittämishankkeessa. Teoksessa Kiilakoski, Tomi & Honkatukia, Päivi (toim.) Miten tutkia nuoria ja nuorisotyötä. Tampere: Vastapaino.

Honkasalo, Veronika, Kiilakoski, Tomi & Kivijärvi Antti (2011) Tutkijat ja nuorisotyö liikkeellä. Tarkastelussa kaupunkimaisen nuorisotyön kehittämishankkeet. Helsinki: Nuorisotutkimusseuraa/Nuorisotutkimusverkosto, julkaisuja 114.

Hästbacka, Noora (2018) Monialainen verkostotyö ja koulukiusaaminen. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, julkaisuja 202.

Kaukko, Mervi & Kiilakoski, Tomi (2018) Tutkimus on toimintaa. Teoksessa Kiilakoski, Tomi & Honkatukia, Päivi (toim.) Miten tutkia nuoria ja nuorisotyötä. Tampere: Vastapaino.

Kylmäkoski, Merja (2018) Johdatus arviointiin eli oppimiseen, kehittämiseen, valtaan, vastuuseen ja eettisyyteen. Teoksessa Kiilakoski, Tomi & Honkatukia, Päivi (toim.) Miten tutkia nuoria ja nuorisotyötä. Tampere: Vastapaino.

Lahtinen, Jenni & Pekkarinen, Elina (2020) Yhteensointuvia ja epävireisiä kohtaamisia. Tutkimus osallisuudesta ja lastenkotien retkistä. Yhteiskuntapolitiikka 85(2), 157-167.

Laine, Sofia (2019a) Arviointitutkimus ja nuoriso 2.0 -kirjoitussarja. Nuorisotutkimusverkoston Näkökulma-sarja. (Viitattu 5.2.2021.)

Laine, Sofia (2019b) Arviointitutkimus tiedeaktivismina ja kansalaistoimintana. Nuorisotutkimusverkoston Näkökulma-sarja. (Viitattu 5.2.2021.)

Malm, Karla (2018) ”Kadulla me ollaan niiden nuorten paikoilla” Raidenuorisotyö julkisissa ja puolijulkisissa tiloissa. Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, julkaisuja 204.

Moisio, Jenni (2018) Kohtaamisia retkillä. Osallisuus ja yhteisöllisyys lastenkotien retkitoiminnassa. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, julkaisuja 203.

Pekkarinen, Elina (2015) Näkymättömiksi suojellut lapset. Teoksessa Häkkinen, Antti & Salasuo, Mikko (toim.) Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä. Tampere: Vastapaino.