Pienen resurssin arviointitutkimushanke voi tehdä monella tapaa hedelmällistä yliopistoyhteistyötä. Tämä teksti syntyi kenttätyökurssilla, jossa humanististen alojen perustutkinto-opiskelijat pääsivät mukaan opettelemaan tutkimuksen tekoa todelliseen tutkimushankkeeseen. Kerromme, kuinka tutkimushanke sai pontta polyfonisesta, moniäänisestä ja kollektiivisesta aineiston keruusta ja analysoimisesta. Kenttätyökurssi ja tämä yhteinen pienoistutkimus tehtiin syksyllä 2020 koronapandemian toisen aallon aikana, mikä asetti sekä etnografiselle havainnoinnille että tutkimushaastatteluille haasteita sekä tarvetta tarkistaa menetelmiä. Tiimietnografialla tavoitimme kuitenkin moninäkökulmaisesti nuorten kokemuksia nuorten harrastamista tukevassa hankkeessa.
Ensimmäinen ja kaikkien kolmentoista tämän Näkökulma-tekstin kirjoittajan yhdessä jakama tiimietnografinen kenttämme oli kulttuurikeskus Stoassa 18.9.2020 seitsemäsluokkalaisille järjestetty Break the Fight! BTF – Get 2 Gether -hip hop -tapahtuma. Koronavirustilanteen vuoksi tilaisuus järjestettiin suljettuna tapahtumana ainoastaan neljälle itähelsinkiläisen koulun seitsemännelle luokalle. Osa luokista oli osallistunut edellisenä lukuvuonna 12-viikkoiseen BTF-kouluprojektiini. Tapahtumassa nuoret osallistuivat beatbox-, breaking-, rap- sekä graffitityöpajoihin. Esiintymässä olivat räppärit Hassan Maikal ja tapahtuman juontanut Seksikäs-Suklaa, jotka myös tapasivat nuoria Meet & Greet -seinällä. Lisäksi tapahtuma toimi Break the Fight-Inclusion! -tanssiteoksen esityspaikkana. Tanssiteoksessa yhdistettiin breikkausta nykytanssiin, ja siinä esiintyivät breikkausta harrastavat nuoret ammattitanssijoiden rinnalla. Toisena tutkimuksen kenttänä yliopisto-opiskelijat tekivät yksin tai pareittain tutkimushaastatteluita, joissa he haastattelivat nuoria ja BTF- Mahdollisuus kuulua -hankkeen toimijoita.
Yhteisteksti on haasteellinen kirjoitusformaatti, koska kirjoittajilla on erilaiset tulokulmat aiheeseen, mutta samalla tiimi tuo myös paljon mahdollisuuksia niin aineiston monipuolisuuden kuin analyysin moninäkökulmaisuuden ansiosta.
Tämän tekstin aineisto koostuu sekä Stoan tapahtumassa tehdystä virtuaalisesta ja fyysisestä etnografisesta havainnoinnista että BTF-toiminnassa mukana olleiden nuorten ja BTF-toimijoiden haastatteluista. Yhteisteksti on haasteellinen kirjoitusformaatti, koska kirjoittajilla on erilaiset tulokulmat aiheeseen, mutta samalla tiimi tuo myös paljon mahdollisuuksia niin aineiston monipuolisuuden kuin analyysin moninäkökulmaisuuden ansiosta (vrt. Laine ym. 2015). Kutsumme ‘polyfoniseksi eetokseksi’ tässä sitä kirjoittamisen tapaa, jossa pyrimme tuomaan kaikkien 13:n “tutkijan” näkökulmia ja analyysiä yhteen kaventamatta katsantoamme liikaa, löytämään ”yhteisen”, johon jokainen kirjoittaja mahtuu mukaan. Tiimiläisten monipuolisuus (esim. iän, sukupuolen, kokemuksen, koulutuksen, orientaation ja tilanteen tuttuuden/tuntemattomuuden näköulmista) vaikuttaa kenttätyöhön ja aineistonkeruuseen (ks. myös Erickson & Stull 1998, 6). Tutkimusryhmän yhteistyöllä voi parhaimmillaan muodostua monipuolisuuden kautta myös objektiivisempi lopputuotos kuin yksittäisen tutkijan työstä.
“Joku tyttö vilkuttaa Susannan kameraan ohi rientäessään”. Etnografinen havainnointi nuorten hip hop -tapahtumassa koronan aikaan
Me Nuorisotutkimusverkoston tutkimushankkeen tutkijat ja Helsingin yliopiston kenttätyökurssin opiskelijat olemme toteuttaneet tämän tekstin kirjoittamisen ja aineiston keruun tiimietnografiana, tiimityönä. Opiskelijat havainnoivat Stoan tapahtumaa poikkeuksellisesta koronapandemiatilanteesta johtuen etänä, Zoom-yhteyden välityksellä. Paikan päällä Stoassa olivat tutkimushankkeen tutkijat Sofia Laine ja Susanna Jurvanen. Laine ja Jurvanen striimasivat tapahtuman kulkua opiskelijoille kannettavilla tietokoneilla ja koneisiin liitetyillä ulkoisilla videokameroilla. Kameroita paikalla oli siis kaksi, ja opiskelijoiden havainnointiaika jakautui näiden kahden “kuvakulman” välillä. Havainnoinnin kohteena olivat itse tapahtuma, BTF-hankkeen toimijat sekä erityisesti tapahtumaan osallistuneet seitsemäsluokkalaiset.
Etäyhteyden kautta havainnointi toi mukanaan haasteita. Esimerkiksi nuoria ja aikuisia oli välillä vaikea erottaa toisistaan heidän ollessaan kaukana kamerasta, koska kuva oli hieman epätarkka. Kuvan tarkkuus ja havainnoitavan etäisyys kamerasta hankaloittivat myös ilmeiden ja muiden eleiden havainnointia. Myöskään sanoja ei pääosin erottanut: ainoastaan mikrofoniin puhutut tai aivan kameran vieressä lausutut sanat oli mahdollista kuulla. Puhe siis jäi käytännössä kokonaan virtuaalisen havainnoinnin ulkopuolelle, jollei kameraa kantava tutkija raportoinut etähavainnoijille paikan päällä puhuttua. Toisaalta etähavainnointi lisäsi havainnoinnin suuntautumista toiminnan ja kommunikaation kehollisuuteen. Lisäksi virtuaalinen havainnointi oli sidottu siihen, mitä kamerassa näkyi ja välillä kamerasta rajautui paljon tärkeää sisältöä pois. Kuvakulmaan vaikutti esimerkiksi se, että tutkijoiden piti ottaa huomioon, ettei nuori joutunut havainnoitavaksi, mikäli hän oli sen kieltänyt.
Nuoret eivät kiinnittäneet kameroihin kovin paljoa huomiota. Tämä saattoi kertoa siitä, että digitaalisten teknologioiden läsnäolo on nuorille melko arkinen asia. Toisaalta Anna Anttilan (2005, 273) tutkimuksessa 1990-luvulla alakoulun diskossa tutkijan havainto oli vastaava: alkuun kamera herätti hieman kiinnostusta, mutta tilaisuuden loppua kohden yhä vähemmän. Havainnoitsijoiden läsnäolo Zoomin välityksellä saattoikin unohtua havainnoitavilta, koska suurin osa havainnoijista ei ollut fyysisesti läsnä tilassa. Läsnä olleet tutkijat toimivatkin teknisen mahdollistajan lisäksi ”välittäjänä” suhteessa havainnoitaviin ja etähavainnoijiin: Jurvanen esitteli läsnäoleville tilaisuuden alussa lavalta tutkijat, tutkimushankkeen, ja sen, kuinka nuoret voivat kieltäytyä tutkimushavainnoinnista. Jurvanen ja Laine pitivät tilaisuudessa kirkkaita havaintoliivejä yllään (ks. myös kuvat 1 ja 2).
Tapahtumaan ja sen ”pienoiskulttuuriin” oli kuitenkin haasteellista solahtaa etäyhteyden takaa (vrt. O’Reilly 2009, 216), vaikka havainnoitavat pystyivätkin ottamaan etähavainnoijiin yhteyttä videopuhelun ruudun ja chatin kautta. Jotkut tilaisuuteen paikan päällä osallistuneet tulivatkin moikkaamaan ruudulla näkyviä opiskelijoita.
Huomaan yhden nuorista tekevän päälläseisontaa, vaikka muut harjoittelevat ihan muita juttuja. Hetken päästä kuulen Sofialta, että hän on apuohjaaja. Seksikäs-Suklaa kiertelee katsomassa toimintaa ja kehottaa yhtä oppilasta [poikaoletettu] osallistumaan breikkaukseen, minkä jälkeen poika jälleen osallistuukin. Pojan kasvoilla näkyy hymyä.(ote havaintopäiväkirjasta)
Työpajojen ja lounaan jälkeen Hassan Maikal esiintyy nuorille. Kappaleet kertovat elämästä Itä-Helsingissä, erityisesti Kontulassa, tummaihoisena nuorena poikana. Moni nuorista selvästi tuntee kappaleet ennestään. Maikal ottaa kontaktia yleisöönsä opettamalla yhteen kappaleeseen vastaushuudon, jota harjoitellaan muutaman kerran, kunnes Maikal on tyytyväinen yleisön huudon voimakkuuteen. Keskustelun ja spiikkien yleinen sävy on hyväntuulinen; Maikal pyrkii kohottamaan nuorten ylpeyttä itähelsinkiläisyydestä ja rohkaisee jokaista olemaan oma itsensä. Suurin osa yleisöstä katselee esitystä huojuen paikoillaan ja jutellen välillä kavereidensa kanssa; osa on siirtynyt aivan lavan eteen istumaan. Pojista muutama kokeilee välillä breikkiliikkeitä saaden kannustusta kavereiltaan ja Maikalilta. Kappaleiden kantavana teemana on identiteetti ja erilaisuuden kokeminen.(ote havaintopäiväkirjasta)
Paikalla olevat nuoret vaikuttavat edustavan erilaisia etnisiä ryhmiä, ja yleisön joukosta erottaa esimerkiksi monenlaisia pukeutumistyylejä. Eroavaisuudet eivät näytä olevan merkittävä tekijä kaveriporukoiden muodostumisessa, sillä erinäköiset nuoret näyttävät tulevan hyvin toimeen toistensa kanssa. Osa nuorista halusi aktiivisesti itse osallistua ja osa puolestaan tyytyi seuraamaan tapahtumia. Lattiatyynyillä istuvat tuntuivat katselevan ja kuuntelevan tarkasti. Musiikkiesityksessä he liikkuivat istuallaan musiikin tahdissa. Tunnelma oli iloinen ja vapautunut. Työpajojen keskittynyt mielentila vaihtui konsertin ajaksi rentoon oleskeluun. Käy myös ilmi, että eräät tyttöoletetut ovat työskennelleet BTF-taideohjaaja Santeri Karttusen kanssa hankkeen toteuttaessa 12-viikkoisen työpajaprosessin edellisenä syksynä heidän koulullaan. Nuoret rakensivat viikkojen aikana oman crew:n, pienryhmän (ks. tarkemmin Näkökulma 58), ja toteuttivat lopuksi yhteisen teosprojektin. Kuulemme, että heidän tekemänsä teokset tulevat näkymään tapahtumassa näytettävässä videossa. Graffitit vaikuttavat kiinnostavan heitä, mutta siitä huolimatta he eivät ole käyneet kouluprosessin jälkeen BTF-harrastusryhmissä. Harrastamattomuuteen saattaa vaikuttaa se, ettei ilmaisia harrastuspajoja ole ollut tarjolla juuri heidän asuinalueensa nuorisotaloilla heti kouluprosessin päätyttyä. He hakeutuvat tapahtuman vapaa-ajalla aktiivisesti Santerin luokse vaihtamaan kuulumisia, hän on selvästi jättänyt nuoriin lähtemättömän myönteisen vaikutuksen.
Nuoret osallistuivat tilaisuudessa muun muassa seuraten, taputtaen, puhuen, koskien, kannustaen toisiaan, liikkuen tilassa, ei-seuraten, selaten puhelinta, makoillen ja puhuen keskenään. Havainnoimme myös paljon iloisuutta oppilaiden ilmeiden, naurun ja tanssahtelun perusteella. Nuoret eivät kuitenkaan osallistuneet vain yleisönä, vaan heidän sallittiin ja heitä kannustettiin tulemaan mukaan esiintymään ja näyttämään taitoja tietyissä vaiheissa esitystä. Tämä näkyi esimerkiksi breaking-battlessa ja toisaalta siinä, että näyttämöteoksessa mukana olleet kuudesluokkalaiset olivat jo lähtökohtaisestikin esiintyjiä. Kyseiset kuudesluokkalaiset kommentoivat tapahtuman lopussa tutkijoille, kuinka vieraalle yleisölle esiintyminen tuntui heistä helpommalta kuin tutuille omalla koululla – myös siksi, koska ”tutut voivat kiusata virheistä”. Ehkä tämä sama asia vaikutti esiintymättömyyteen Stoan tapahtumassa joidenkin muiden nuorten kohdalla. On syytä muistaa, että kyseessä on ikä, jolloin vertaisryhmän hyväksynnän paine on usein suuri. Esiintyminen pidetäänkin toiminnoissa näistä syistä vapaaehtoisena.
Samoin kuin diskot, myös hip hop -tapahtuma on yksi nykykulttuurin muoto, jossa varhaisnuoret voivat yhdistää omaa perinnettään aikuisten rakentamaan tapahtumaformaattiin.
Samoin kuin Anna Anttilan tutkimuksessa varhaisnuorten diskosta 1990-luvulla, myös Stoan hip hop -tapahtuma tarjosi varhaisnuorille uudenlaisen näyttämön tunteille, toiminnalle ja sosiaalisuudelle (vrt. Anttila 2005, 280). Samoin kuin diskot, myös hip hop -tapahtuma on sellainen nykykulttuurin muoto, jossa varhaisnuoret voivat yhdistää omaa perinnettään aikuisten rakentamaan tapahtumaformaattiin. Tiiminä pohdimme, kuinka hankkeessa on lähdetty oletuksesta, että hiphop-kulttuuri on nuorten juttu, mutta kaikkia nuoria se ei välttämättä kuitenkaan motivoi. Toisaalta jokin muu taide voi motivoida jollain muulla tavalla, ja erilaisia taidemuotoja voidaankin toiminnassa sovitella yhteen. Pohdimme myös hiljaisten ja hip hop -tapahtumassa hieman syrjemmällä oleskelleiden nuorten asemaa hankkeen toiminnassa. Olivatko he paikalla vain siksi, että koulupäivän aikana ”pitää olla”? Kuinka moni heistä osallistuu muihin BTF-hankkeen toimintoihin koulupäivän ulkopuolella? Pohdintojamme herätti tilanne, joka tapahtui Stoan tapahtumassa musiikkiesitysten aikana, kun hankkeessa harvemmin toimiva, paikalle tilattu esiintyjä yllytti nuoria ”riehumaan” ja lupasi palkaksi karkkia niille, jotka ”riehuivat”. Tuottaako hanke huomaamattaan tällaisessa tilanteessa normatiivisuutta, jossa ”äänekkäimmät” pärjäävät parhaiten? Myös Anttila (2005, 281) kiinnittää diskotutkimuksessaan huomiota varhaisnuorten riehakkaaseen tanssimiseen. Tavoitellaanko molemmilla näyttämöillä perinteisen hillityn ja hiljaisen koululaisen roolista irtiottoa? Mutta onko se kaikille nuorille voimauttavaa?
Nuori, jota aiemmin yritettiin saada lavalle breikkaamaan tulee puhumaan esiintyjälle, joka erityisesti kannusti häntä osallistumaan, ja heidän seuraansa liittyy muitakin nuoria. Ryhmän jutellessa huomaan, että ohjaajalla ja nuorilla on oma, yhteinen kehonkieli, johon liittyy paljon elehdintää käsillä. (ote havaintopäiväkirjasta)
Kokonaisuudessaan meille tapahtumassa tutkimushavainnointia tehneille välittyi kokemus, että tapahtumassa oli onnistuttu luomaan kaikkia huomioiva tunnelma sekä matala osallistumiskynnys, jossa nuori saattoi hypätä mukaan heti kun sellainen tunne nousi. Toisaalta niiden nuorten, jotka eivät tahtoneet itse esiintyä, oli myös mahdollista kokea olevansa osallisina siinä mitä ympärillä tapahtui katsojan ja tarkkailijan roolissa. Ympäristössä, jossa on paljon erilaisia ärsykkeitä, jotka vievät huomion pois itsestä, on helpompaa esiintyä vapautuneemmin. Kovalla soiva musiikki, hämärä valaistus ja esiintymislava, joka ei ole merkittävästi erillään yleisöstä, vähentävät esiintymispaineita ja huomion keskipisteenä olemisesta. Nuoret istuivat melkein näyttämöalueella, ja kynnys esiintymisen ja tarkkailun välille jäi näin pieneksi. Osallistuminen oli nopeatahtista, ja siihen saattoi ryhtyä ja lopettaa milloin halusi. Ohjelma oli strukturoitua mutta samaan aikaan siinä vaikutti olevan paljon liikkumavaraa ja vuorovaikutusmahdollisuuksia, riippuen siitä millaisia asioita nuorista nousi. Koska nuorten toiminta vaikutti tapahtumien kulkuun, se luultavasti teki tapahtumaa seuraavista nuorista myös valppaampia.
Etnografisen tiimihavainnoinnin jälkeen purimme kokemuksen yksin, pienryhmissä ja yhteisesti. Tämän jälkeen tutkimusryhmämme teki tapahtumaan osallistuneiden nuorten ja aikuisten tutkimushaastatteluita, ja myös kokemukset haastatteluista purettiin samankaltaisesti. Kokemusten purku toimi eräänlaisena debriefing-sessiona, mutta ne olivat myös oleellisia laajemman ja yhteisen kuvan muodostamiseksi aiheesta (Erickson & Stull 1998, 21). Ryhmänä jaoimme myös kenttämuistiinpanoja. Polyfonia viittaakin sekä aineiston, tutkijoiden kuin lopputuotoksen moniäänisyyteen (mt., 45). Oleellista tiimityön onnistumiselle oli luotto toisiimme, yhteistyö, vastavuoroisuus sekä toistemme täydentävyys.
Tutkimushaastattelussa eräs tapahtumaan osallistunut seitsemäsluokkalainen koki, että tapahtuma vaikutti myönteisesti luokan ilmapiiriin. Eräs nuori, joka oli tullut kouluun uutena oppilaana samana syksynä, kertoi tutkimushaastattelussa:
Tavallaan tutustuin luokkalaisiini paremmin, koska en ollut aikaisemmin vielä uskaltanut puhua muille, mutta tuon tapahtuman jälkeen, olen ruvennut juttelemaan kaikkien kanssa ja kannustamaan ja kehumaankin. (nuori, 13-vuotta)
Hankkeen nimi – ja erityisesti siinä olevat sanat “mahdollisuus kuulua” – herättivät pohtimaan, miten tämä kuulumisen kokemus BTF -toiminnassa käytännössä toteutuu ja ketkä sen oikeasti kokevat. Stoan tapahtumaa havainnoidessamme törmäsimme erityisesti kahteen sellaiseen tilanteeseen, joita kollektiivisesti pohdimme osallisuuden näkökulmasta.
Ensimmäinen näistä tilanteista oli breaking-työpaja. Työpajaa seuratessa havainnoijien huomio kiinnittyi siihen, miten haastavilta osa työpajan liikkeistä näytti. Pohdimme, miten liikkeistä selviytyisi sellainen nuori, jolla ei ollut juurikaan liikunnallista taustaa eikä täten välttämättä myöskään kovin hyvää kehonhallintaa. Saattaisiko hän loukata itsensä yrittäessään jotain itselleen liian vaikeaa? Entä tuntuisiko hänestä vaikealta tai muuten kurjalta olla yrittämättä? Kokisiko hän mahdollisesti jonkinlaista huonommuuden tunnetta? Entä miltä tuntuisi uusien liikkeiden harjoittelu muiden nähden sellaisesta nuoresta, joka on epävarma omasta kehostaan – niin kuin monet nuoret saattavat hyvinkin olla? Entä miltä tuntuisi kiusatusta nuoresta? Joutuisiko hän pelkäämään joutuvansa naurunalaiseksi?
Toinen pieni episodi kertoo siitä, kuinka ihan kaikkea ei voida suunnittelussa huomioida osallistuvien nuorten näkökulmasta. Tilaisuuden päätteeksi Nomads-tapahtumajärjestäjät tarjosivat nuorille karkkipussit. Tällöin muutama nuori tuli tiedustelemaan, oliko karkeissa liivatetta. BTF-toimijat ovat itse tarkkoja, ettei liivatteeliisia karkkeja käytetä, mutta kun karkkien lahjoittajataho ei ollut itse vastaamassa, eivät myöskään BTF- toimijat osanneet vastata kysymykseen, mikä saattoi synnyttää nuorelle ulossulkevaa oloa. Saman virheen teimme myös tutkimushankkeessa, kun haastattelukutsu oli tehty vain suomeksi. Useiden nuorten kotikieli on jokin muu kuin suomi ja joissain tapauksissa vanhemmat eivät kenties saaneet tarpeeksi tietoa, jotta olisivat voineet omasta puolestaan antaa luvan haastatteluun. Tämä virheemme vähensi haastatteluun osallistuvien nuorten määrää.
Nuorten harrastajien kokemuksia toiminnasta
Tähän tekstiin haastattelimme neljää nuorta, jotka osallistuivat Stoan tapahtumaan. Kovin kattava tämä aineisto ei siis ole, mutta he kaikki olivat hyvin motivoituneita osallistumaan haastatteluun. He olivat pääosin aktiivisesti mukana BTF-toiminnassa. Havaitsimme haasteellisemmaksi rekrytoida haastatteluun nuoria, jotka olivat osallistuneet toimintaan vasta lyhyen ajan. Haastatteluissa kaikki kertoivat olevansa innostuneita ja motivoituneita jatkamaan BTF-harrastustoimintaa tai suhtautuvansa mahdollisuuksiin myönteisesti. Nuoret kokivat BTF-toiminnan mahdollisuutena löytää uusia puolia itsestään tutustuen samalla uusiin ihmisiin. Näin ehti tapahtua hieman myös Stoan tapahtumassa. Nuorten mielestä itsensä kehittäminen ja omien taitojen näyttäminen muille vahvistaa itsetuntoa, minkä lisäksi tunne hyvin sujuneesta esityksestä ja katsojien myönteisestä palautteesta on hyvin palkitsevaa.
Tutkimushaastattelujen perusteella vahvistui kuva, että harrastus, jossa nuori saa toteuttaa itseään luovalla tavalla, vahvistaa hänen itsetuntoaan huomattavasti.
Tutkimushaastattelujen perusteella vahvistui kuva, että harrastus, jossa nuori saa toteuttaa itseään luovalla tavalla, vahvistaa hänen itsetuntoaan huomattavasti. Haastattelemamme nuoret olivat kiinnostuneita omista kehittymismahdollisuuksistaan harrastustoiminnassa. Nuoret kertoivat, että harjoituksissa yleinen ilmapiiri on ollut hyvä, ja että toisia kannustetaan eteenpäin antamalla kuitenkin tilaa toteuttaa itseään omalla tavallaan – sekä ohjaajien että muiden nuorten toimesta. Nuorten kiinnostus ja motivaatio onkin hankkeessa otettu huomioon ja nuorille on annettu tilaa tuoda taitojaan esiin myös esiintymisten ja apuohjaamisen kautta. Tilan antaminen rohkaisee kehittämään omaa taiteellista ilmaisua. Joillakin nuorilla BTF-harrastus on siirtynyt osaksi omaehtoista vapaa-ajan toimintaa: osa haastatelluista kertoi järjestäneensä omia harjoituksia ja myös esityksiä esimerkiksi koulun juhliin.
Joillakin nuorilla BTF-harrastus on siirtynyt osaksi omaehtoista vapaa-ajan toimintaa: osa haastatelluista kertoi järjestäneensä omia harjoituksia ja myös esityksiä esimerkiksi koulun juhliin.
Jäimme tutkimusryhmänä pohtimaan, millaisia mahdollisuuksia hip hop -lajista kiinnostuneille nuorille jää harjoittaa harrastustaan BTF-toiminnan ulkopuolella. Haastattelujen perusteella ilmaisia mahdollisuuksia ei juuri ole, ja maksulliset eivät välttämättä ole mahdollisia. Siksikin BTF-toiminnan maksuttomuus voi tarjota monelle nuorelle tärkeän väylän harrastuksen pariin. Harrastuksella saattaa olla hyvinkin kauaskantoiset myönteiset vaikutukset nuoren elämässä (ks. mm Halme ym. 2018, 22–25). Harrastukseen voi ohjata ylimääräistä energiaa, se voi rakentaa identiteettiä ja itsetuntoa ja joissakin tapauksissa siitä voi tulla intohimo ja se voi antaa suunnan koko elämälle. Lapsuudessa aloitettu harrastus kulkee myös helpommin mukana läpi elämän kuin myöhemmällä iällä aloitettu harrastus. Parhaimmillaan tekemisen kautta syntyvä jatkuvuus voi auttaa elämän kriisienkin läpi.
Koronan asettamat haasteet nuorten osallistumiselle
Tutkimushaastatteluissa kysyimme myös, miten korona on vaikuttanut nuorten mahdollisuuksiin osallistua BTF-toimintaan ja toisaalta, millaisia vaikutuksia vallitsevalla tilanteella on ollut ohjaajien ja nuorten välisiin vuorovaikutussuhteisiin. Tähän liittyen pohdimme esimerkiksi sitä, miten nuoret ovat tulleet kuulluksi hankkeen toiminnallisissa pajoissa ja millaisia mahdollisuuksia heillä on pandemiaolosuhteissa ollut luoda merkitseviä suhteita työpajojen ohjaajiin. Nuorten ja ohjaajien välinen toimiva vuorovaikutus on tärkeä nuorten kokemuksiin BTF-hankkeessa vaikuttava tekijä. Samalla se on myös asia, jota ainakin BTF-taideohjaajan näkökulmasta korona on huomattavasti vaikeuttanut.
Korona on kokonaan poistanut joidenkin nuorten mahdollisuuden osallistua BTF-toimintaan. Kun koulujen taidetyöpajat keväällä siirtyivät nettiin, jotkut niihin osallistuneista nuorista katosivat täysin tavoittamattomiin. Tämä on osa koulujen laajemminkin keväällä kohtaamaa ongelmaa. Tutkimusaineistomme valossa näyttää siltä, että erot nuorten motivaatiossa, koti- ja koulutilanteissa, kielitaidossa ja teknologian käytössä ovat pandemian aikaan korostuneet ja vaikuttaneet epätasa-arvoistavalla tavalla nuorten mahdollisuuksiin osallistua myös BTF-toimintaan.
Haasteita oli myös niiden nuorten osallistamisessa, jotka olivat läsnä koulujen etäpajoissa. Ei kouluilla eikä BTF-hankkeellakaan ollut pandemian puhjetessa ennestään varautuneisuutta etäopetukseen tai digitaalisiin alustoihin siirtymiseen. Etäopetuksen alkuvaiheessa BTF-pajat toteutettiin sellaisilla virtuaalisilla alustoilla, jotka eivät mahdollistaneet juuri minkäänlaista interaktiivisuutta ohjaajan ja nuorten välillä. Digitaalinen ympäristö voi myös asettaa haasteita yhteishengen luomiselle. Eräs haastateltu taideohjaaja kertoi pyrkineensä luomaan yhteishenkeä esimerkiksi lemmikkien kautta ja etsimällä yhteisiä puheenaiheita. Eräs toinen taideohjaaja kertoi haastattelussa monenlaisista muutoksista tekemisen ja opetuksen rytmissä etäopetuksen myötä. Kuitenkin myös Google Hangouts’issa, johon pajat lopulta päätyivät, tasa-arvoisen osallisuuden ja vuorovaikutusmahdollisuuksien rakentaminen saattoi olla ohjaajille hankalaa. Ongelmalliseksi osoittautui esimerkiksi se, kuinka luoda kontaktia jokaiseen nuoreen ja taata kaikille kuulumisen tunteita, kun osa päättää pitää mikrofonin ja videon suljettuina ja osa avattuina.
Toisaalta nuorten kanssa tehdyistä haastatteluista kävi ilmi, että he ovat sopeutuneet poikkeustilan ”uuteen normaaliin” hyvin ja ettei koronalla ole ollut heidän näkökulmastaan juurikaan vaikutusta heidän arkeensa. Eräs haastateltu taideohjaaja puolestaan huomautti, että nopea sopeutuminen ei aina ole yksinomaan positiivista; myös huonoista tai epätäydellisistä olosuhteista voi nopeasti tulla normaalia.
Syksyllä 2020 pajoja ei pystytty järjestämään täysin vastaavalla tavalla kuin ennen pandemiaa helmi-maaliskuussa 2020. Vuorovaikutusta hankaloittaa muun muassa ohjaajien maskipakko, ja lisäksi pajojen arkeen on vaikuttanut se, että joskus niihin on täytynyt ottaa mukaan nuoria muista pajoista, joiden ohjaaja on sairastunut tai epäillyt sairastuneensa. Olisikin tärkeää pohtia keinoja siihen, miten tällaisissa tilanteissa pajoissa vierailevat nuoret voivat päästä osaksi ryhmää. Entä haittaavatko tällaiset katkokset nuorten kokemusta ja vuorovaikutussuhteiden kehittymistä? Erään haastatellun ohjaajan mukaan vierailut muissa pajoissa vaikuttivat kuitenkin myös onnistuneilta. Toisinaan tilanteen sekoittaminen voikin tuoda uutta näkökulmaa ja dynaamisuutta. Lisäksi pajan vakituiset nuoret voivat peilata itseään ja taitojaan tulokkaisiin ja oivaltaa osaavansa jo vaikka mitä ja myös pystyvänsä auttamaan uusia tekijöitä.
Ohjaajista ja BTF:n tarjoamasta toiminnasta näyttää olleen myös tukea osalle nuorista pandemia-aikana. Eräs BTF-taideohjaaja kertoi keskustelleensa pajoissa nuorten kanssa heidän jaksamisestaan ja voinnistaan. Mahdollisuus puhua ymmärtävän aikuisen kanssa on varmasti ollut joillekin nuorille tärkeää ja hyvinvointia edistävää tämän globaalin kriisin keskellä. BTF:n pajojen antama tuki ei onneksi edes rajoitu puhumiseen. Eräs haastateltu graffitipajojen ohjaaja kertoi, etteivät jotkut nuoret ilmaisseet tuntojaan luontevasti sanallisesti, mutta piirroksillaan hekin antoivat informaatiota voinnistaan ja tunnelmistaan.
Kriittinen pohdinta nuorten osallisuudesta: mitä “mahdollisuus kuulua” tarkoittaa juuri tässä hankkeessa – ja kenelle
Ponton mukaan (2017, 124) nuorten eläminen tapahtuu yleensä aikuisten hallitsemissa sosiaalis-spatiaalisissa olosuhteissa. Tämä sai meidät pohtimaan nimenomaan aikuisten mahdollistamaa tai toisaalta ”estämää” osallisuutta. Tutkimusryhmänä pohdimme sitä, millä tavoin BTF-toiminta lisää nuorten hyvinvointia ja mahdollisuutta kuulua. Eräs BTF-taideohjaajista totesi haastattelussa tähän liittyen, että ”samalla tavalla kuten kaikki muukin harrastetoiminta”: jos nuoret löytävät jotain, mikä heitä kiinnostaa ja motivoi, se auttaa heitä jatkamaan elämässä tosi pitkälle. Kaikille nuorille olisi siis tärkeää löytää jotain sellaista toimintaa, jossa pääsee toteuttamaan itseään, joka on palkitsevaa ja josta saa mielihyvää, toisin sanoen jokaiselle nuorelle harrastus, joka motivoi ja kiinnostaa juuri häntä.
Miten tämä kuulumisen tunne käytännössä toteutuu BTF -toiminnassa? Haastattelussa eräs nuori sanoi kokeneensa työpajojen ilmapiirin hyväksyväksi ja pitäneensä niin pajoista kuin Stoan tapahtumastakin. Voisi siis ajatella, että BTF-hanke voi olla kuuluvuutta lisäävää niille nuorille, jotka innostuvat hip hopista tai jostain sen osa-alueesta. Ponton havainto tuo hyvin esille, ettei nuorten elämää voida erottaa aikuisten hallintavallasta totaalisesti, vaikka osallisuus olisikin sitä mahdollisempaa mitä enemmän nuoret voivat vaikuttaa toiminnan sisältöihin (ks. myös Fitzgerald et al. 2010). Ponto toteaa (2017, 124–127), että nuorten käyttäytyminen erilaisissa ympäristöissä on verkostomaista ja riippuvaista paljolti arkisesta liikkumisesta (esim. kouluun) ja sen mahdollisuuksista. Liikkumiseen ja tilan käyttöönottoihin (tai ”väistelyyn”) vaikuttavat vahvasti myös kokemukset ja kohtaamiset: epätoivotut kohtaamiset lisäävät ulkopuolisuuden tunnetta, kun taas toivotut kohtaamiset luovat nuorille kuulumisen ja osallisuuden kokemuksia. Ulkopuolisuuden kokemuksia pystyttiin käsittelemään sitä paremmin, mitä paremmat tunnetaidot nuorilla oli käytössään. Toisaalta tutkimuksessa havaittiin, että eri paikkoihin liikkuminen lisäsi tunnetta siitä, että maailma on heidän saavutettavissaan lisäten itsenäisyyden kokemusta. Eräässä haastattelussa BTF-pajaohjaajan kanssa nousi esiin, että uuden harrastustilan vieraus saattaa tuottaa kitkaa harrastuksen jatkumiseen. Toiminnalla on kuitenkin mahdollisuus madaltaa kaupunkitilassa liikkumisen kynnyksiä esimerkiksi tekemällä nuorten kanssa ekskursioita uusille harrastuspaikoille ja luomalla siten hyviä kohtaamisia näillä paikoilla.
BTF- hankkeella on annettavaa hiljaisemmillekin nuorille pienryhmätyöskentelyissä, jotka rikkovat koulupäivän normaalin luokkarakenteen. Onkin käynyt niin, että nuoret löytävät koulun taidetyöpajasta itselleen sopivan entuudestaan tuntemattoman ilmaisutavan ja osallistumismuodon esimerkiksi graffititaiteesta tai lyriikkapajoista. Oman äänen löytäminen ja ”mahdollisuus (näkyä ja) kuulua” vaikkapa tekstiensä tai maalaustensa kautta voi olla todella voimaannuttavaa ja pitkälle kantavaa, vaikka nuori ei toisi sitä laajasti esille.
Osallisuuden ja kuulumisen problematiikka on läsnä kaikissa hankkeen valinnoissa. Yhtenä ratkaisuna näkisimme nuorten osallistamisen tapahtumien ja sisältöjen tuotannon prosessiin vielä laajemmin – aina suunnittelusta arviointiin, miksei myös kanssatutkijuuteen. Fitzgerald et al. mukaan osallisuudessa on kysymys lasten ja nuorten pinnistelystä tulla tunnistetuksi (struggle over recognition). Ei kuitenkaan riitä, että vain osallisuuden mahdollisuuksia lisätään, vaan nuoret tulee ottaa mukaan osallistavaan toimintaan dialogisesti. (Fitzgerald et al. 2010, 302–303.) Dialogisuus voisi jatkossa toteutua hankkeessa muun muassa mahdollisuuksina olla mukana päättämässä siitä missä, mitä ja miten harrastusmahdollisuuksia tarjotaan. Tämä ei tarkoita sitä, että nuoret voisivat päättää “mielivaltaisesti” mitä vain, vaan heidät tulee osallistaa päätöksenteon vapauksiin ja vastuisiin.
Ajattelemme, että nuorille pitää tarjota myös tilaa olla osallistumatta, mikäli he syystä tai toisesta itse näin haluavat. Tarjoamalla heille vapauden itse päättää kuinka paljon ja millä tavalla he osallistuvat, hanke välittää nuorille viestin, että on ok olla omanlaisensa, on yhtä oikein olla kiinnostunut hiphopista kuin inhota sitä, ja on yhtä oikein olla aktiivinen ja äänekäs kuin olla ujo ja passiivinen. Tällainen sanoma olisi jo itsessään hyväksyvä ja kiusaamista vastustava ja voisi mahdollistaa kaikille nuorille hyväksytyksi tulemisen kokemuksia. Samalla on syytä varmistaa, että ne nuoret, jotka ovat hiljaa, ovat hiljaa siksi, etteivät he itse halua osallistua eivätkä siksi, etteivät he syystä tai toisesta uskalla osallistua. Pitäisi onnistua luomaan sellainen turvallinen ilmapiiri, jossa nuoret varmasti uskaltaisivat osallistua, jos haluaisivat.
Pohdinta
Tämän tiimietnografisen pienoistutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että suurin osa nuorista on lähtenyt hyvin mukaan BTF-hankkeen erilaisiin toimintoihin. On myös huomioitava, kuinka haasteellista olisi rakentaa sellainen hanke, joka ottaisi jokaisen nuoren yksilölliset tarpeet huomioon. Osa nuorista ei halua osallistua, vaikka asetelma olisi mikä. Myös osallistumattomuuteen on annettava mahdollisuus. Vaikka kaikki nuoret eivät aktiivisesti osallistu, voi hankkeilla olla välillinen positiivinen vaikutus myös näihin nuoriin.
Pohdimme sen merkitystä, mitä keskittyminen hip hop -kulttuuriin merkitsee hankkeen kannalta. Eräs tutkimukseen haastateltu nuori sanoi, että hip hop -musiikki on hyvin monelle nuorelle kuitenkin tuttua, että siinä mielessä häntä ei ainakaan haitannut tämä keskittyminen vain yhteen genreen. Kyseiselle nuorelle hip hop -kulttuurin taidelajit (breikki, räppi, graffiti, DJ ja beatboxaus) eivät olleet entuudestaan tuttuja ja hän kokeili niitä ensimmäistä kertaa lyhyesti Stoan tapahtumassa. Hän inspiroitui heti spraymaalaamisesta, jota ei ollut koskaan aiemmin kokeillut. Kaikkien nuorten ensikokemus ei välttämättä ole näin positiivinen. On mahdollista, että kokemattomuus hip hopin alalla ja toisaalta kiinnostuksen puute sitä kohtaan voivat pahimmillaan myös aiheuttaa joissakin nuorissa ulkopuolisuuden kokemusta. Näemmekin tärkeäksi vielä tarkoin pohtia hankkeessa sitä, kuinka voitaisiin saada nuoret kokemaan olonsa tarpeeksi turvalliseksi hankkeen erilaisissa toiminnoissa, ilman pelkoa muiden reaktioista, ja toisaalta välittää osallisuuden kokemuksia pienimmissäkin teoissa.
BTF-taideohjaajat voivat edustaa nuorille turvallista, mutta rentoa aikuista. Eräs BTF-taideohjaaja kertoi painottavansa nuorille sitä, että työpajassa ei olla koulussa – vaikka se onkin osa koulupäivää ja usein tapahtuu koulun tiloissa (opettajat eivät osallistuneet työpajoihin). BTF-taideohjaajien suhtautuminen nuoriin on mutkatonta, ja tällaisen aikuisen läsnäolo koulussa voi jo itsessään olla hyödyllistä sellaisillekin nuorille, jotka eivät syystä tai toisesta osallistuisi itse toimintaan aktiivisesti. BTF-hankkeessa kannattaisikin myös jatkossa keskittyä siihen, että nuoret kokisivat ohjaajat mahdollisimman turvallisiksi ja helposti lähestyttäviksi. Parhaassa tapauksessa tämä lisää myös ujompien tai ryhmässä syrjään vetäytyvien osallistumista.
Kirjoittajat
Laineen ja Jurvasen lisäksi kaikki muut tekstin kirjoittajat osallistuivat Kohti nuorten kestävää hyvinvointia Itä-Helsingissä – Break the Fight! BTF- Mahdollisuus kuulua #BTFitahelsinki -hankkeen seuranta- ja arviointitutkimus (2018–2021) -tutkimushankkeen aineiston keruuseen syksyllä 2020 osana opintojen kenttätyökurssia.
Sofia Laine, VTT, dos.
Kirjoittaja on nuorisotutkimuksen dosentti ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut muun muassa nuorten osallisuuteen liittyviä kysymyksiä Suomessa, Euroopassa ja globaalisti. Laine johtaa tutkimushanketta Kohti nuorten kestävää hyvinvointia Itä-Helsingissä – Break the Fight! BTF- Mahdollisuus kuulua #BTFitahelsinki -hankkeen seuranta- ja arviointitutkimus (2018–2021).
Susanna Jurvanen, FM
Kirjoittaja työskentelee tutkijana Nuorisotutkimusverkoston tutkimushankkeessa Kohti nuorten kestävää hyvinvointia Itä-Helsingissä – Break the Fight! BTF- Mahdollisuus kuulua #BTFitahelsinki -hankkeen seuranta- ja arviointitutkimus (2018–2021), ja oli mukana tutkimusavustajana edellisessä Break the Fight! -valtakunnallinen kiertue- ja mallinnushankkeessa
Emilia Hiltunen, uskontotieteen ylioppilas
Kirjoittaja on kolmannen vuoden uskontotieteen opiskelija Helsingin yliopistosta.
Lotta Leiwo
Kirjoittaja on folkloristiikan kandidaatin opintoja viimeistelevä Helsingin yliopiston opiskelija.
Katariina Leppänen, folkloristiikan ylioppilas
Kirjoittaja on neljännen vuoden folkloristiikan opiskelija Helsingin yliopistosta.
Tommi Leppänen, uskontotieteen ylioppilas
Kirjoittaja on viidennen vuoden uskontotieteen opiskelija Helsingin yliopistosta.
Iina Marttila, folkloristiikan ylioppilas
Kirjoittaja on toisen vuoden folkloristiikan opiskelija Helsingin yliopistosta.
Visa Ollikainen, historian ylioppilas
Kirjoittaja on toisen vuoden historian opiskelija Helsingin yliopistosta.
Ritva Pohti, uskontotieteen ylioppilas
Henrik Seppänen, Lähi-idän tutkimuksen ylioppilas
Kirjoittaja on toisen vuoden Lähi-idän tutkimuksen opiskelija Helsingin yliopistossa.
Mari Stolt, folkloristiikan ylioppilas
Kirjoittaja opiskelee kolmatta vuotta folkloristiikkaa Helsingin yliopistossa.
Timo Suojanen, folkloristiikan ylioppilas
Kirjoittaja on toisen vuoden folkloristiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.
Henriikka Tilli, historian ylioppilas
Kirjoittaja on kolmannen vuoden historian opiskelija Helsingin yliopistosta.
Break the Fight! – Breikkaa koulukiusaamista vastaan (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) on Arja Tiili Dance Companyn (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.) 2014 käynnistämä taidekasvatuksellisten toimintojen kokonaisuus, johon sisältyy taidetyöpajoja peruskoululaisille sekä ammattiteoksia. Break the Fight! Mahdollisuus kuulua #BTFItaHelsinki -hankkeessa toteutetaan kolmen vuoden ajan 12 viikkoisia hip hop-taidetyöpajaprosesseja kouluissa sekä tarjotaan ilmaisia harrastusmahdollisuuksia Itä-Helsingin nuorisotaloilla, verkossa ja ilmaistapahtumissa. Nuorisotutkimusverkoston käynnissä olevassa tutkimushankkeessa tutkitaan, miten Itä-Helsingissä tapahtuva BTF-toiminta tukee nuorten kestävää hyvinvointia. Hanke on jatkoa Nuorisotutkimusverkoston aiemmin (2017–2018) toteuttamalle seuranta- ja arviointitutkimukselle Break the Fight! Kiertue- ja mallinnushankkeessa. Aiemman tutkimushankkeen loppujulkaisu Väkivallattomuuden sanomaa yläkouluihin hip hop-kulttuurin keinoin (toim. Sofia Laine) ilmestyi marraskuussa 2018.
Lähteet
Anttila, Anna (2005) ”Mulla se alko aina diskossa sillee jos tanssii sen kanssa”. Varhaisnuorten diskot romanttisen kulttuurin näyttämönä. Teoksessa Helena Saarikoski (toim.) Leikkikentiltä. Lastenperinteen tutkimuksia 2000-luvulta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Tietolipas 208, 255–289.
Erickson, Ken & Stull, Donald (1998) Doing Team Ethnography. Warnings and Advice. Qualitative research methods series 42. London: Sage.
Fitzgerald, Robyn & Graham, Anne & Smith, Anne & Taylor, Nicola (2010) Children’s participation as a struggle over recognition: Exploring the promise of dialogue. Teoksessa Percy-Smith, Barry & Thomas, Nigel (toim.) A Handbook of Children and Young People’s Participation : Perspectives from Theory and Practice. London: Routledge, 315–327.
Halme, Nina & Hedman, Lilli & Ikonen, Riikka & Rajala, Rika (2018) Lasten ja nuorten hyvinvointi 2017. Kouluterveyskyselyn tuloksia. Helsinki: THL, työpaperi 15/2018. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/136748/URN_ISBN_978-952-343-115-7.pdf?sequence=1 (Vieraile ulkoisella sivustolla. Linkki avautuu uuteen välilehteen.)
Laine, Sofia & Oinas, Elina & Suurpää, Leena & Levamo, Tiina-Maria & Onodera, Henri & Lavila, Piia & Rantama, Minna (2015) Polyphonic Ethos in Team Research: Lessons from the World Social Forum, Tunis 2013. In Airi-Alina Allaste & Katrin Tidenberg (toim.) ”In search of…” New Methodological Approaches to Youth Research. Cambridge: Cambridge Publishing, 116–135.
O’Reilly, Karen (2009) Key Consepts in Ethnography. London: Sage.
Ponto, Heli (2017) Young People’s Everyday Lives in the City: Living and Experiencing Daily Places. Helsinki: Helsingin yliopisto.
