Näkökulma 17: Taimikon kasvua ei voi loputtomiin kiihdyttää - Miten käy lasten ja nuorten kulttuurin?

Lue Näkökulma 17 pdf-tiedostona täältä.
Lue Näkökulmien 17-18 yhteinen julkaisutiedote.

”Peli pitäisi viheltää poikki, ja yhteiskuntaa pitäisi ruveta suunnittelemaan ja rakentamaan lasten näkökulmasta.” – kasvatusfilosofian professori Veli-Matti Värri (2003)

”Kasvattajan tehtävä on katsella pienempää kuin kristallia, mitä värejä sieltä sinkoaa, miten se taittaa valoa.” – kuvataiteilija Miina Äkkijyrkkä (2013)

Hallituksen osaamiseen ja koulutukseen liittyvässä kärkihankkeessa taiteen ja kulttuurin saavutettavuus nostetaan toimenpiteiden kohteeksi (2015). Perustelut tälle ovat löydettävissä edellisten hallituskausien Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelman 2010–2014 loppuraportista (2015) ja Lastenkulttuuripoliittisen ohjelmaehdotuksen 2014–2018 toimenpide-ehdotuksista (2014). Molemmissa korostetaan lasten ja nuorten pääsyä taiteen ja kulttuurin äärelle heidän perusoikeutenaan sekä peräänkuulutetaan hallintoalojen yhteistyötä ja sitoutumista.

Näkökulmassamme tarkastelemme neljän noston kautta kärkihankkeen toimenpiteitä sekä hallitusohjelman yleisiä tavoitteita nuoruuden ja taiteen tekemisen, saavutettavuuden sekä kulttuuritoiminnan tulokulmista. Katseemme on nuorisotutkimusta, taiteellista tutkimusta, kulttuurista nuorisotyötä ja taidekasvatusta yhdistävä. Nuorisotutkimuksessa lähestytään nuoruutta itseisarvoisen tärkeänä ajanjaksona ja nuoria yhteiskunnallisina toimijoina. Taidekasvatuksen ja kulttuurisen nuorisotyön kentillä nuoruutta tarkastellaan kasvun sekä identiteetin näkökulmasta ja taiteellisessa tutkimuksessa keskeistä on kokemuksellisesta käytännöstä syntyvä tieto. Tiedostamme, että lyhyessä puheenvuorossa kykenemme tuskin välttämään yksinkertaistuksia. 

Hyvinvointinäkökulma

Taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksista on enenevässä määrin positiivisia tutkimustuloksia (mm. Hyyppä 2007, Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia toimintaohjelman -loppuraportti 2015, Brandenburg von 2008,
Kakko & Kekäläinen 2013), ja onneksi myös kielenkäyttöön pesiytyneiden käsitteiden kriittistä tuuletusta (Lehtonen 2015). Erityisesti lasten ja nuorten kulttuuripalveluihin viitattaessa hyvinvointinäkökulma on vain yksi, jäykähkön trendikäs tapa lähestyä nuorille suunnattua kulttuuritoimintaa. Jos hyvinvoinnilla viitataan hallitusohjelman mukaisesti sosiaali- ja terveysalaan ja sen tarjoamiin palveluihin, tapahtuu ongelmallinen käsitteellinen siirtymä ja päädytään puhumaan nuorten kulttuuripalveluista hyvinvointipalvelujen kontekstissa.

Viitataanko hallitusohjelmassa nuorten kulttuuripalveluilla tutkimusten ja käytännön toimijoiden peräänkuuluttamaan yhden luukun palvelumalliin (kts. mm. Aaltonen, Berg & Ikäheimonen 2015; Harkko & Tuusa 2014; Gretschel & Junttila-Vitikka 2014; nuorten palveluja tarjoava Byströmin talo)? Millaisia merkityksiä tämäntyyppinen keskittäminen luo nuorten kulttuuripalveluihin? Kulttuurin hyvinvointivaikutukset eivät ole lajitelma, josta voidaan koota sopiva herkkupussi elokuvaillan makeannälkään. Demokraatti­sessa oikeusvaltiossa taiteellisen toiminnan paikka on valtiovallan ja yksityisen välisellä kansalaisyhteiskunnan alueella (Rautiainen 2007). Myös nuorilla on oikeus taiteeseen omin aistimuksin koeteltuna itsetajuisena tietona, ei poliittisin toimintaohjelmin pakotettuina kärkihankkeina, jolloin ne sisältävät myös vaateita, paineita ja rajoituksia.

Nuoruuden ja kasvatuksen tarvitsema aika, tila ja kunnioitus ovat elämän ydinaluetta, jonka voi kohdata dialogisesti vain maltilla, herkällä korvalla ja kunnioituksella (mm. Varto 2007). Kasvaminen sinänsä ei ole innovatiivisuuden esiaste. Sitä ei pidä supistaa poliittisin toimin vain hyödyksi, yrittäjyydeksi tai liiketoiminnaksi. Taimikon kasvua ei voi loputtomiin kiihdyttää. Samat terveen kasvun edellytykset – autonomia, eettinen vastuu ja hyvin tekemisen eetos – kuuluvat tieteeseen ja taiteeseen. Niitä ei voi yläviistosta määrätä ja ne ovat myös riippumattomia siitä, miten kulttuuri- ja taidekenttä reagoi. Kulttuuripalveluja ja taideharrastuksia ei pidä nähdä vain ansaintamahdollisuuksien näkökulmasta, koska silloin peittyy se perustava merkitys, joka taiteella on ihmiselämässä (Pätäri, Turunen & Sivenius 2015).

Saavutettavuuden ongelma

Julkisten kulttuuripalveluiden katsotaan olevan 2,4 miljoonan suomalaisen tavoittamattomissa (Kangas & Kivistö 2011). Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2009 jälkeen on lakkautettu lähes 600 perusopetusta antavaa koulua (Suomen virallinen tilasto). Käytännössä tämä tarkoittaa koulukyytien yleistymistä tai pidentymistä erityisesti haja-asutusalueilla. Taiteen ja kulttuurin saavutettavuus ei ratkea kulttuuritoiminnan panostamiseen koulujen tiloissa koulupäivän jälkeen toteutettavana taiteen perusopetuksena. Toimenpiteissä tulee huomioida paitsi fyysinen saavutettavuus myös kulttuurinen monimuotoisuus ja sosioekonomiset tekijät, erityisesti kasvukeskusten ulkopuolella (ks. Näkökulma 18). Vuonna 2012 taiteen perusopetuksen laajaa oppimäärää musiikin alalla järjestettiin 140 kunnassa, mutta vain 24 kun­nassa tarjottiin kuvataiteen laajaa oppimäärää. Vastaavasti vain 51 kunnassa järjestettiin tanssin opintoja ja 11 kunnassa teatteritaiteen opintoja. (Taiteen perusopetuksen alueellinen saavutettavuus 2012. Aluehallintovirastojen peruspalvelujen arviointi 2014) Vuonna 2014 visuaalisten taiteiden perusopetuksessa oli poikien osuus oppilaista 23 prosenttia ja vain 38 opetuksen järjestäjää 71:stä ilmoitti huomioivansa opetuksessaan erilaiset oppijat (Taiteen perusopetus visuaalisissa taiteissa vuonna 2014; 2015).

Alle 16-vuotiaiden kohdalla taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta on mahdollista parantaa ensisijaisesti kehittämällä peruskoulua, jolla on olemassa oleva saavutettavuusetu. Taiteen perusopetus voi kuulua perusopetukseen, mutta silloin peruskoulua on kyettävä kehittämään muutoin kuin oppiainekeskeisesti. Muuten taiteen perusopetus, nimestään huolimatta, on tosiasiallisesti edelleen tarjolla vain niille nuorille, joiden saama tuki, resurssit ja usko mahdollisuuksiinsa ovat jo muutoinkin vakaalla pohjalla. Taiteen ja kulttuurin saavutettavuus sekä kulttuuripalvelut paranevat tasa-arvoisesti nuorten elämässä vain peruskoulun kyljessä tai sen sisällä. Kuitenkin esimerkiksi kokonaiskoulupäivän kehittäminen (Pulkkinen 2011; Pulkkinen & Launonen 2005) on jäänyt kärkihankkeiden ja oppiainesävytteisten koulu-uudistusten varjoon, vaikka hallitus lupaakin panostaa kouluviihtyvyyteen sekä lasten ja nuorten henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin tasoon. 

Kokonaiskoulupäivän kehittäminen koskee pääasiassa peruskoululaisia. Hallitusohjelma esittelee peruskoulun päättäneen nuoren tulevaisuuden tuottavana kansalaisena, joka ei putoa koulutuksen, työn tai mielenterveyden piiristä verotuloja tuhlaamaan. Hallitusohjelman mukaan peruskouluiän ohittaneen nuoren oikeus taiteeseen toteutuu lähinnä vain laitosten ”prosenttitaiteen” muodossa. Hallituksen kehittämiskohteena olevan Lastenkulttuurikeskusten verkoston www.taikalamppu.fi-sivuilla toimintaa esittelevä ”Vauvakulttuuri on juuri nyt suuressa suosiossa” -nosto tuskin houkuttelee nuoria taiteen pariin. Toimivia malleja on löydettävissä esimerkiksi vapaan sivistystyön ja kulttuurisen nuorisotyön puolelta. Peruskoulussa opitut valmiudet taiteen tekemiseen ja kuluttamiseen kantavat omaehtoisena tai vertaissuhteissa tehtävänä taidetoimintana, kuten teatteriharrastamisena (Koivunen 2013). Omaehtoisuudella ei voida mitätöidä pedagogin ja aikuisen merkitystä pitkäjänteisten taiteellisten prosessien tukena.

Hankeviidakko vai pitkäjänteisyys?

Hankevoittoisen hallitusohjelman ankkuroitumisessa toimintaympäristöönsä ja konkretisoitumisessa käytännön politiikkaan on hankaluutensa. Perusongelma paikallisen kulttuuritoiminnan edistämisessä on kulttuurin marginaalinen asema ja aliarvostus paikallispolitiikassa. Epäsuhta hankkeiden yliampuvien tavoitteiden ja käytettävissä olevien resurssien välillä on näyttävä, varsinkin kun hallintosektorit ja toimialat ylittävää yhteistyötä ei ole totuttu tekemään. Taidealakohtaiset alueelliset painotukset jäävät yksittäisten toimijoiden aktiivisuuden varaan. Hallituksen asettamat odotukset, kärkihankkeet ja säästöt näyttävät siksi kiireessä tuuleen rakennetuilta. Lasten kulttuuritoiminnan ja taiteen ja kulttuuriin saavutettavuuden parantamiselle on vuonna 2016 varattuna 2 miljoonaa euroa (Valtioneuvosto). Samaan aikaan koulun kerhotoiminnan kehittämiseen jaettava rahoitus on lähes 2,4 miljoonaa euroa pienempi kuin vuonna 2015 (Opetushallituksen koulun kerhotoiminnan kehittäminen -hakutiedotteet 2015 ja 2016). Nimensä mukaisesti kapeimmalle kärjelle rakennettu ’kärkihanke’ ei täytä odotuksia kokonaisvaltaisuuteen ja monimuotoisuuteen perustuvassa kulttuuritoiminnassa. Kärkihankepainotuksin ei voi tehdä koko tulosta eikä poliittinen hallinnointi voi ulottua toiminnan kaikkiin osa-alueisiin. Hankekielen kehittäminen totuudenmukaiseksi on tärkeää, koska se luo todellisuutta ja odotuksia. Käytetty kieli ohjaa taiteen ja kulttuurin arvostusta, rahoitusta ja kulttuuripalveluita tai köyhdyttää sitä. Hankkeet olisikin ankkuroitava tukevasti toimintaympäristöönsä.

Kun sanomme, että taimikon kasvua ei voi loputtomiin kiihdyttää, tarkoitamme hallituksen lyhytnäköisyyttä: se leikkaa juuri niiltä osa-alueilta, joilla se toivoo tulevaisuuden olevan hyvinvoiva, osaava ja välittävä. Hankkeet eivät vastaa pitkäjännitteisen ja tutkimustietoon perustuvan kehittämisen tarpeeseen. Luovuuden ja osaamisen kehittyminen, hyvinvointi ja välittäminen eivät ole hankkeita vaan päivä päivältä rakentuvia pitkäjänteisiä jatkumoita. Hyvistä hankkeista ei ole pulaa, mutta pitkäjännitteisestä työstä, pedagogisesta rakkaudesta ja kokonaisuuksista on. Kun varoja siirretään perustyöstä hankkeisiin, dialoginen näkökulma jää helposti puuttumaan. Politiikka on kuin norsu posliinikaupassa, ellei kuunnella heitä, jotka toimintaa toteuttavat.

Kuka kertoo taiteellisen toiminnan hyödyistä?

Miten välittää tehdasmaiseen päätöksentekoon todistusaineistoa toiminnan hyödyistä ja vaikuttavuudesta? Mitä taide tuottaa yksilöille ja yhteiskunnalle myös muussa kuin hyvinvoinnin muodossa? Taiteen tuottamaa yhteiskunnallista tietoa on tuotu esille liian vähän. Vastuussa tästä ovat toki myös tekijät. Hyvinvointiteemojen kontekstissa toteutettua sosiaali- ja terveysalan rakenteisiin kiinnittyvää tutkimusta tulee tasapainottaa taiteen sisältö- ja näkökulmatutkimuksen kautta. Tutkijoiden ja taiteilijoiden on puhuttava taiteesta ennen kaikkea muualla kuin omiensa joukossa. On puhuttava siitä, mitä tutkimuksilla voi tehdä. Osaamista ei tule taivuttaa vain hallintotieteiden tutkimusmenetelmiin sopivaksi.

Nuorten, taiteilijoiden, tutkijoiden ja hallinnon yhteistyö  edistää moraalisubjektiksi kasvun mahdollisuuksia. Vapauden sekä toden- ja elämäntunteen rooli taiteessa on nimenomaan yhdessä kasvamista. Näkemyksemme mukaan taiteen autonomiasta niin kuin sivistyksestäkin keskustellaan yhteiskunnassa liian vähän. Samasta syystä meillä on liian vähän koulutuksellisia suunnannäyttäjiä, tai heitä ei kuulla tarpeeksi. Tässä on työsarkaa pidemmällekin kuin tälle hallituskaudelle. Sivistystyö, kulttuurinen nuorisotyö ja taidekasvatus ovat luottamuksen, tuen ja tilan antamisesta yksilöille ja yhteisöille elämää ylläpitävien vahvojen kulttuuristen juurien kasvamiseksi.

Kirjoittajat

Satu Olkkonen
TeT, post-doc tutkija
Taiteellista tutkimusta tekevä Olkkonen työskentelee Tampereen yliopiston viestinnän, media ja teatterin yksikön Koneen säätiön rahoittamassa Nuoret Estradille -hankkeessa.

Fanny Vilmilä
TaM, tutkija, taidekasvattaja
Nuorisotutkimusverkosto
Vilmilä työskentelee taiteen, tutkimuksen ja kulttuurisen nuorisotyön rajapinnoilla tutkijana RAY:n rahoittamassa Taidot
elämään, ESR-rahoitteisessa TENHO – elämäntaitoja nuorille taiteen keinoin sekä Svenska Kulturfondenin ja Koneen säätiön rahoittamassa Finlandia 2.1 -hankkeissa.

KUVA: Sole Lätti

Lähteet

Aaltonen, S., Berg, P. & Ikäheimo, S. (2015) Nuoret luukulla. Kolme näkökulmaa syrjäytymiseen ja nuorten asemaan palvelujärjestelmässä. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuoriso­tutkimusseura. 

Brandenburg von, C. (2008) Kulttuurin ja hyvinvoinnin välisistä yhteyksistä. Näköaloja taiteen soveltavaan käyttöön. Opetusministeriön julkaisuja 2008:12. 

Byströmin nuorten palvelut. (Viitattu 1.10.2015.) 

Ehdotus lastenkulttuuripoliittiseksi ohjelmaksi. 2014. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2014:6. 

Gretschel, A. & Junttila-Vitikka, P. (2014) Kokemuksia nuorten Suunta-ohjauksesta verkossa. Sitran selvityksiä 79. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. 

Harkko, J. & Tuusa, M. (2014) Vahvat ja yksilölliset tukipalvelut nuorille yhdeltä luukulta. Kuntoutus-lehti 2014/1,  s. 53–61. 

Hyyppä, M. T. (2007) Elinvoimaa kulttuurista. Teoksessa Taide keskellä elämää. Toim. Marjatta Bardy, Riikka Haapalainen, Merja Isotalo & Pekka Korhonen. Helsinki: Nykytaiteen museo Kiasma,  s. 155–159. 

Kakko, S-C. & Kekäläinen, K. (toim.) (2013) ”Siellä on suupielet korvissa”. Hyvinvointivaikutuksia sosiaalisesta sirkuksesta. Tutkivan teatterityön keskuksen julkaisu. Tampereen yliopisto. 

Kangas, A. & K. Kivistö (2011) Kuntien kulttuuritoiminnan tuki- ja kehittämispolitiikka. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2011:12. 

Koivunen, A. (2013) Nuorten omaehtoinen teatteritoiminta. Omaehtoisen teatteritoiminnan merkitys nuorille. Humanistinen ammattikorkeakoulu. Opinnäytetyö: kansalaistoiminnan ja nuorisotyön ko. 

Lehtonen, J. (2015) Elämäntunto - Näyttelijä kohtaa hoitolaitosyhteisön. Acta Scenica 42. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, esittävien taiteiden tutkimuskeskus. Helsinki: Edita. 

Pulkkinen, L. (2011) Eheytetty koulupäivä – lapsilähtöinen toimintakulttuuri. Teoksessa J. Paalasmaa (toim.). Lapsesta käsin: Kasvatuksen ja opetuksen vaihtoehtoja. Jyväskylä: PS-kustannus, s. 313–327. 

Pulkkinen, L. & L. Launonen (2005) Eheytetty koulupäivä: Lapsilähtöinen näkökulma koulupäivän uudistamiseen. Helsinki: Edita. 

Pätäri, J., Turunen, A. & Sivenius, A. (2015) Vapaa, vallaton & vangittu sivistystyö. Sivistystyön vapaus ja vastuu - pamfletti. Helsinki: Vapaa sivistystyö ry. 

Ratkaisujen Suomi. Pääministeri Juha Sipilän hallituksen strateginen ohjelma 29.5.2015. Hallituksen julkaisusarja 10/2015. 

Rautiainen, P. (2007) Taiteen vapaus perusoikeutena. Helsinki: Taiteen keskustoimikunta, tutkimusyksikön julkaisuja N:o 33. 

Suomen virallinen tilasto (SVT): Koulutuksen järjestäjät ja oppilaitokset. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 01.10.2015]. 

Taiteen perusopetuksen alueellinen saavutettavuus 2012, Aluehallintovirastojen peruspalvelujen arviointi (2014) Etelä-Suomen aluehallintoviraston julkaisuja 28/2014. 

Taiteen perusopetus visuaalisissa taiteissa vuonna 2014. (2015) Suomen Lasten ja nuorten kuvataidekoulujen liitto ry. 

Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia – Toimintaohjelman 2010–2014 raportti (2015) Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2015:17. 

Varto, J. (2007) Ihmisen seuraaminen. Synnyt – Origins 4/2007, s 15–28. 

Värri, V-M. (2003) Miksi olemme kodittomia? Saarna psykokapitalismin hengessä. AVEK 1/03, 10–12. 

Äkkijyrkkä, M. (2013) Yksilöllisesti yhdessä. Kostiainen, E. Rautiainen M. (toim.) 2013. Kadonnut kasvatus? Seitsemän keskustelua. Jyväskylä: University of Eastern Finland, s. 59–73.