Nuorisotutkimus 2/2013

Pääkirjoitus

Tomi Kiilakoski
Rajat ja limitit 

Artikkelit

Antti Kivijärvi
Monikulttuurisuus nuorisotyön arjessa. Maahanmuuttajataustaisten ja kantaväestön nuorten välisten rajanvetojen purkautuminen.

Meri-Tuulia Kaarakainen, Osmo Kivinen & Katja Tervahartiala
Kouluikäisten tietoteknologian vapaa-ajan käyttö

Lektiot

Kimmo Kontio
Jean-Jacques Rousseau ja kasvatuksen kysymys

Raisa Foster
Tunnustuksen pedagogia – nuorten miesten identiteetin ja vastavuoroisuuden tanssi

Tanja Äärelä
Nuoret vangit kertovat peruskouluajoistaan

Juha Mäki-Ketelä
Kiskot vievät elämään. Ammatillisessa ja  koulutuksellisessa marginaalissa elävien nuorten  erilaisia elämänraiteita

Katsaukset

Annu Piensoho & Eliisa Kylkilahti
”Tää on nyt tilapäinen ratkaisu”. Vanhempien luona asuvien nuorten aikuisten perusteluja asumistilanteelleen

Puheenvuorot

Sanna Aaltonen
Terveisiä tutkijankammiosta, kuuleeko kenttä?

Päivi Berg
May I ask you one question? Ajatuksia julkisen ja yksityisen tilan hallinnasta

Haastattelut

Riikka Taavetti
Hilary Pilkingtonin haastattelu
"On tutkittava aiheita, joita poliitikot hylkivät" 

Konferenssiraportit

Sanna Aaltonen
Nuoret rakenteiden rattaissa

Rajat ja limitit

Tomi Kiilakoski

Pedagoginen paradoksi muotoilee kasvatuksen perustavaa hankaluutta kuvaamalla, kuinka kasvatus vapaaksi ja itsenäiseksi toimijaksi onnistuu vain pakolla. Itsenäiseksi opitaan riippuvuuden kautta. Eräänlaisena nyky-yhteiskunnan versiona kasvatuksen paradoksiluonteesta esittäytyvät rinnakkaiset vaatimukset rajoista ja rajattomuudesta. Talouselämä ja yhteiskunta vaativat luovuutta ja kykyä ajatella toisin. Toisaalta kasvatuksen ei tule olla luovaa ja vapaata, vaan sen on asetettava rajat, vahva aikuiskontrolli ja kuri. Samalla kun vaaditaan uudistumista, kykyä ajatella poikkeavilla tavoilla, kaivataan mukautumista ja halua asettua toimimaan, kuten aikuisyhteiskunta edellyttää.

Myös nuoret itse asettavat rajoja. Olin tekemässä kenttätyötä yläkouluille järjestetyssä tilaisuudessa. Koulun liikuntasalissa järjestetyssä tapahtumassa oli useita rasteja. Yhdellä rastilla nuorilta kysyttiin, mikä sosiaalisessa mediassa on hyvää ja mikä huonoa. Useassa vastauksessa sosiaalisen median huonona puolena mainittiin Jonnet tai ES-Jonnet. En tiennyt, mitä ne mahtoivat olla. Kiinnostuin. Muutkaan aikuiset eivät osanneet vastata. Kysyin nuorilta. Et sä tosiaan tiedä, kuului vastaus. Sen jälkeen yksi nuorista heittäytyi maahan, osoitti minua sormella ja nauroi isolla äänellä. Olin hänen mielestään tietämättömyydessäni koominen. Se oli terve muistutus: tutkijan ja nuoren välillä on kokemuksellisia ja tiedollisia rajoja.

Sain kyllä vastauksen kysymykseenikin. ES-Jonnet ovat energiajuomia juovia, pienikokoisia, usein kimeällä äänellä puhuvia muita nuoria nuorempia poikia. Termi on pejoratiivinen: se värittää nuorisokulttuuria tai nuorisotyyppiä, josta halutaan tehdä eroa. Kuten rajat usein tekevät, se piirtää linjan, jonka ulkopuolella ovat ei-halutut nuoret. Sen voi nähdä maskuliini­suuden kontrollointina, yrityksenä rajata normista poikkeavat julkisesta tilasta. Kommentit, joiden mukaan tällaiset nuoret ovat myös sosiaalisen median kurjia puolia, osoittavat, että nuorten väliset rajat ovat voimassa sekä kasvokkaisessa että virtuaalisessa vuorovaikutuksessa.

Myös nuorisopolitiikka ja nuorten parissa tehtävä työ voivat vahvistaa olemassa olevia rajoja. Erityisopetuksen standardikritiikki väittää, että eriyttäessään oppilaan yleisopetuksesta ja tukiessaan hänen kognitiivisia erityistarpeitaan muun opetuksen ulkopuolella marginalisoidaan erityisoppilaita muiden nuorten keskuudessa. On luotu rajoja nuorten keskelle. Esimerkiksi syrjäytymiskeskustelun ongelmana on, että se leimaa syrjäytyneen nuoren yhteiskunnan ulkopuolella olevaksi. Antti Kivijärvi osoittaa artikkelissaan tässä lehdessä monikulttuurista nuorisotyötä tutkiessaan, että myös nuorisotyö voi osallistua rajojen uusintamiseen tai jopa vahvistaa niiden vaikutusta. Hänen mukaansa riittävän monipuoliset ryhmät luovat edellytyksiä sille, etteivät rajat heijastu toimintamahdollisuuksiin. Myös jatkuva ja monipuolinen keskustelu nuorten kanssa purkaa rajojen tarpeettomia vaikutuksia. Tämä ei Kivijärven mukaan vaadi erityisiä monikulttuurisuustaitoja vaan pitkäjaksoista toimintakulttuurin kehittämistä.

Toisaalta myös olemassa olevien rajojen tai rajoitusten huomiotta jättäminen voi tuottaa haitallisia vaikutuksia. Yksi tyypillinen tapa olla näkemättä rajoja on korostaa, että diginatiivi nuoriso osaa teknologian automaattisesti ja pystyy käyttämään sitä oman hyvän elämänsä edistämiseen. Meri-Tuulia Kaarakainen,Osmo Kivinen ja Katja Tervahartiala analysoivat omassa tekstissään nuorten digitaitoja. He näyttävät, että nuoret eivät ole yhtenäinen ryhmä teknologian käyttäjinä ja että myös heidän taitonsa poikkeavat toisistaan. Artikkeli toteaa johtopäätöksenään, ettei kotona tapahtuva tietotekniikan käyttö takaa kaikille nuorilla teknologiaintensiivisessä yhteiskunnassa elämiseen tarvittavia kykyjä. Myös vaativien tietoteknisten taitojen osalta koulutuksella on tehtävää. Tämä on osoitus siitä, kuinka nuorten välillä muodostuu taidollisia ja tiedollisia rajoja, joiden haittavaikutuksia voidaan vastustaa kasvatusinstituutioiden keinoin.

Rajojen, kurin ja kontrollin kaipaus on osa nuoria koskevaa mediapuhetta. Rajat ja limitit on oltava, totesi Martti Servo taannoisessa radioidussa juhannuskonsertissaan. Ja tänä päivänä rajana on katto, hän jatkoi. Huomio on syvän filosofinen. Halajamme rajoja, jotka näyttävät luonnollisilta. Ne eivät kuitenkaan ole sitä. Kuten katto ikään, rajanvedoissa on yleensä jotakin keinotekoista. Rajat on rakennettu. Ne voidaan tarvittaessa asettaa myös toisin tai niiden sitovuutta voidaan yrittää purkaa.

Yhdysvaltalainen filosofi Richard Rorty on todennut yhteisön merkityksestä seuraavasti: ”me kaikki tarvitsemme yhteisöä, mutta parhaita yhteisöjä ovat ne, jotka ovat riittävän joustavia tarjotakseen jäsenilleen tilaa itsensä toteuttamiseen”. Rajojen ohella tarvitaan rajojen purkamisia, ylittämisiä ja venyttämisiä. Tässä on myös tutkimuksella oma tehtävänsä.