Nuorisotutkimus 4/2016

Tässä numerossa Katariina Löfblom tarkastelee artikkelissaan nuorten elämyskokemuksilleen antamia merkityksiä ja tutkii niiden yhteisökytköstä. Kati Kallinen ja Susanna Rautio reflektoivat artikkelissaan kotia haastattelupaikkana. Näiden artikkelien lisäksi Anne-Mari Souto tutkii puheenvuorossaan etnistyviä toisen asteen koulutusvalintoja. Lisäksi lehdessä on lektioita ja kirja-arvioita. 

Sisällysluettelo

Pääkirjoitus
Tomi Kiilakoski
Nuorisotutkimus ja ihmeiden arkkitehti 1

Artikkelit
Katariina Löfblom
Nuorten kokemat yhteisölliset elämykset 5

Kati Kallinen & Susanna Rautio
Haastateltavan kodin merkitys haastattelupaikkana tutkittaessa sensitiivisiä perheaiheita 22

Lektiot
Heidi Ruohio
Suomalaiset kansainvälisesti adoptoidut 37

Tuure Tammi
Ajatuksia alueellistumisesta kodin ja koulun suhteisuuksissa 42

Puheenvuorot
Anne-Mari Souto
Etnistyvät toisen asteen koulutusvalinnat 47

Arviot
Maija Lanas
Reunamerkintöjä hylkysyrjästä 60

Elias Pekkola
Koko elämä töihin. Koulutus tietokykykapitalismissa 62

Minna Minkkinen
Urheilun takapuolesta urheilun otsikoihin 65

Marja Peltola
Nuorisotutkimuksen menetelmien uudelleenajattelun äärellä 67

Nuorisotiedon kirjaston uutuusluettelo 70
Tässä numerossa kirjoittavat 36

Nuorisotutkimus ja ihmeiden arkkitehti

Metro kolhaisi kulkuria seitsemäs kesäkuuta vuonna 1926, jolloin Barcelonan kaupungilla oli edessään vielä kymmenen vuotta ennen kuin sisällissota alkaisi. Häneen sattui pahasti. Kuten vähäosaisille turhan usein käy, juuri kukaan ei välittänyt hänen kärsimyksestään. Taksikuskit kieltäytyivät ottamasta ikääntynyttä pummia kyytiinsä. Niinpä hän ei päässyt sairaalaan. Täytyy toki muistaa, että tuolloin autot olivat vielä ylellisyystuotteita. Autot olivat kalliita, ihmishenki halpa.

Mies kuoli kolme päivää myöhemmin 74 vuoden iässä. Tapaus olisi jäänyt historiaan, ja sitä muistaisi tuskin kukaan, ellei kulkusälliltä näyttänyt uhri olisi ollut jo tuolloin maailmankuulu arkkitehti Antoni Gaudi. Ihmeiden kaupungin ihmeellisin arkkitehti oli omistautunut työlleen, eikä hän huolehtinut ulkonäöstään tai vaatetuksestaan. Myöhemmin hänen hautajaissaattonsa oli ennätyksellisen pitkä. Moni barcelonalainen piti häntä pyhimyksenään.

Ennen kuolemaansa Gaudi oli käyttänyt viimeiset luovat vuotensa suunnitellen kirkkoa, jonka rakentamisen hän tiesi kestävän kauan hänen poistumisensa jälkeen. Ilmeisesti hän haki vaikutteita keskiaikaisesta kirkkorakentamisesta – paitsi gotiikan tyylistä, myös rakentamisen mentaliteetista. Keskiajan valtaisien katedraalien rakentamiseen osallistui lukuisia sukupolvia, joista jokainen painoi oman merkkinsä lopulliseen rakennukseen. Lopputulos ei ollut kenenkään henkilökohtaisen luovuuden ilmaus vaan yhteinen saavutus, joka rakennettiin jonkin suuremman päämäärän vuoksi.

Tähän traditioon uskonnollinen Gaudi liitti itsensäkin. Hän kulutti ison osan aktiivivuosistaan rakentaen katedraalia, jota hän ei tulisi koskaan näkemään valmiina. Yltiöpäinen ja vaikuttava Sagrada Familia ei ole vieläkään valmis. Niin oli hyvä, hän ajatteli, sillä rakennusta ei tehty hänelle itselleen, vaan korkeamman kunniaksi. Eikä korkeammalla tosiaankaan ollut kiire reagoida ripeästi ihmisten huoliin.

* * *

Saattaa tuntua kotkan ja nilviäisen perspektiivien sekoittamiselta, että käytän ihmeiden arkkitehdin asennetta kuvaamaan myös sitä, miten itse hahmotan tieteellisen lehden asemaa 2010-luvun tiedepoliittisissa ja kulttuurisissa virtauksissa. Mutta ei se niin kaukaa haettua ole. Arkki-sosiologi Max Weber analysoi kirjoituksessaan Tiede ammattina ja kutsumuksena tieteen kokemista. Hänen mukaansa ”mikään sellainen ei ole ihmiselle ihmisenä minkään arvoista, mitä ei voi tehdä intohimoisesti”. Korostukset ovat Weberin itsensä tekemiä, ja kertovat siitä, että hänelle tieteessä oli kyse mahdollisuudesta innostua. Tämä taas oli edellytys oivallukselle, joka ”tulee silloin, kun sitä huvittaa, ei silloin kun meitä huvittaa”. Näistä elementeistä syntyy hyvä tiede. Tiede ei kuitenkaan ole ikuisuuden perspektiivin alainen, sillä tieteen tulokset jäävät taakse, ja parhaimmillaan ne synnyttävät uusia kysymyksiä. Tieteen päämääränä on tulla ylitetyksi ja kumotuksi. Weberille tieteen tavoitteena onkin vanhentua. Näin tieteelliset lehdet parhaimmillaan esittelevät oivallusten hedelmiä, mutta tekevät sen aina uudelleen, uuteen aikaan reagoiden, uusia kysymyksiä tai tulkintoja esitellen. Ei ole loppua, on tieteelle ominaista vastaamisen ja kumoamisen liikettä.

Minulla on ollut ilo olla neljä vuotta Nuorisotutkimuksen päätoimittaja. Työ on mitä suurimmassa määrin tiimityötä. Se on yhteinen tehtävä. Lehden tekemiseen osallistuu lukuisa joukko eri tahoja. Lehti pitää taittaa ja oikolukea. Kirjoittajiin on oltava yhteydessä. Monitieteinen lehti vaatii sitä, että toimituskunnassa on useiden eri tieteenalojen tuntemusta ja että lehdellä on taustatukenaan monien eri tutkimusmenetelmien asiantuntijoita, jotta yksittäisiä artikkeleja ja muita tekstejä koskevat päätökset voidaan tehdä oikeudenmukaisesti ja perustellusti. Toimituskunnan on voitava arvioida, onko artikkeli innovatiivinen, tuottaako se uutta tietoa, avaako uusia käsitteellisiä näkymiä, kyseenalaistaako olemassa olevat totuuspelit, onko se toteutettu tieteen pelisääntöjen mukaan, onko kirjoitettu tavalla, joka palvelee lukijaa. Ilman näitä rakenteita Nuorisotutkimus-lehti ei voisi olla sillä tasolla, millä se on.

Lehden ydin on tietysti vertaisarvioidut tieteelliset artikkelit. Lehteen lähtiessään kirjoittajat ovat hioneet artikkelinsa, ehkä kokeilleet useita versioita. Tekstiä ovat kommentoineet heidän kollegansa, ystävänsä, sukulaiset, mahdolliset ohjaajat ja niin edelleen. Tekstit lähetetään nimettömille vertaisarvioijille, jotka käyttävät omaa aikaansa ja asiantuntemustaan ilmaiseksi. On vaikuttavaa, kuinka tasokkaita lausuntoja asiantuntijat ovat valmiita kirjoittamaan.

Parhaimmillaan lausunnot ovat viisisivuisia perusteltuja arvioita tekstistä ja sen ansioista. Tämän voi nähdä lahjaparadigman kautta palveluksena artikkelin tekijälle – mikään ei ole niin arvokas tunnustus omasta työstä kuin se, että joku käyttää siihen aikaansa ja osoittaa kehittämisen kohteita. On asiassa tietysti myös tieteen vallankäytön ulottuvuutensa. Valmis lehti pitää sisällään kymmenien ihmisten työtä. Tästä työstä valtaosa on talkoilla tehtyä eikä tuota tekijälleen välitöntä hyötyä. Siitä saa harvoin tunnustusta, ja jää usein näkymättömäksi tai ainakin taustalle.

* * *

Kuin keskiajan katedraalit ikään, myös tieteellisen lehden olemassaolo on riippuvainen siitä, että eri ihmiset tuovat siihen panoksensa. Näin jatkuu numero numerolta ja vuosikerta vuosikerralta. Elämme aikaa, jolloin tutkijat ovat arvioitavana tuottavuutensa mukaan. Tuottavuudeksi lasketaan henkilökohtaiset kontribuutiot. Tieteellisen lehden edellyttämä taustatyö ei tästä näkökulmasta ole rationaalista toimintaa. Miksi sitten kukaan käyttää siihen aikaansa?

Vastausta voi lähteä hakemaan Robert K. Mertonin klassikkoteoksesta Social Theory and Social Structure. Siinä Merton kuvaa muiden teemojen ohella tieteen eetosta ja rakentaa tunnetusti oman vastauksensa tämän eetoksen luonteeseen neljän periaatteen varaan: universalismin, tieteellisen kommunismin, pyyteettömyyden (intressittömyyden) ja järjestäytyneen skeptisyyden. Yhdessä nämä periaatteet kuvaavat sitä, että tieteessä kulttuuritausta tai muut tekijän ominaisuudet eivät saa vaikuttaa tuloksiin, että havaintojen on oltava yhteistä omaisuutta tai että tiede murtaa niitä rajoja, joita yhteisöt asettavat pyhän ja maallisen, sakraalin ja profaanin, välille. Tiede on sosiaalista toimintaa, jonka eetoksessa korostuu sitoutuminen asioiden edistämiseen ja riippumattomuus esittäjänsä taustasta. Sen ei pitäisi myöskään kumarrella yhteiskunnan tai talouden vallanhaltijoille.

Mertonin määritelmässä kommunismi tieteen eetoksen periaatteena kuvaa tieteen yhteisöllistä luonnetta, jolle yksittäisen tutkijan ura on alisteinen. Kuin Antoni Gaudi kirkossaan, myös tieteenharjoittajat ovat osa itseään suurempaa perinnettä, jonka varassa he rakentavat ja rakentuvat. Mertonin mukaan mikä tahansa tieteellinen edistysaskel perustuu yhteistyölle menneen ja nykyhetken välillä. Yhteisön luomat puitteet mahdollistavat tilan, missä tieteelliset oivallukset voivat kummuta.

Ajattelen, että juuri Mertonin kuvaama yhteisöllinen ote varmaan tiivistää sitä, miksi niin monet ovat valmiita käyttämään aikaansa arvioijana. Jokainen lahjoittaa aikaansa yhteiselle projektille sen sijaan, että edistäisi lyhytnäköisesti omaa uraansa. Elämme aikaa, jolloin tutkijoita mitataan yhä selvemmin yksilöllisinä tieteentekijöinä, jotka ovat vastuussa omasta akateemisesta portfoliostaan, jonka pitää sisältää kansainvälisiä artikkeleita, verkostoja ja saatua hankerahoitusta. Tämä määrittää jatkorahoituksia ja tulevaisuuden työuria. Tutkijain työurien valvonta on sidottu julkisen kontrollin performatiivisuuden logiikkaan: on oltava tuloksellinen, tehokas, tuottava – ja pystyttävä osoittamaan, että näin on. Oman toiminnan tuloksellisuuden esittäminen arvioinnin näyttämöllä käy yhä keskeisemmäksi. Näin se muodostuu paitsi julkiseksi hallinnaksi ja kontrolliksi, myös minäteknologiaksi, jonka valossa voi vastata kysymykseen, millainen tutkija olen. Jotkut puhuvat itsestään ja kollegoistaan, surullista kyllä, talouden kielipeliä apinoiden tuottavana tutkijana, vaikka Weberiä seuraten kannattaisi varmasti puhua tutkijasta, joka pystyy suhtautumaan työhönsä intohimoisesti ja oivaltaen.

Nykymuotoiseen arviointiin mahtuu kovin heikosti sellainen toiminta, joka tukee tiedeyhteisöä, toisten tutkijoiden kannustamista, ohjaamista, neuvomista, heidän tekstiensä lukemista, vertaisarvioijana toimimisista. Ilman tällaista toimintaa lehdillä olisi paljon vähemmän julkaistavaa. Ainakin se, mitä julkaistaisiin, olisi heikompilaatuista. Mertonin kommunismiksi kutsuma ilmiö, oman itsen näkeminen osana laajempaa tietoa tuottavaa yhteisöä, määrittää yhteisön eetosta ja mahdollistaa sen, että toiset voivat oivaltaa. Tämän näen suurimpana uhkana: että tutkijoita ja laitoksia keskenään kilpailuun asettava tiedepolitiikka rapauttaa sitä yhteisöllistä pohjaa, jota ilman tieteen eetos ei toimi. Jos tämä pohja rapautuu, tulokset voivat olla mullistavia. Tieteellistä lehteä ei ole olemassa ilman tutkijoiden osallistumista palkatta.

* * *

Yleistä kysymystä siitä, miksi monet ovat valmiita käyttämään aikaansa, osaamistaan ja työpanostaan lehteen, täytyy täsmentää vielä kysymyksellä, miksi kontribuoida lehteen, joka julkaistaan suomeksi. Nuorisotutkimus-lehden asemaan tiedepolitiikan kentällä vaikuttaa se tosiseikka, että se on suomenkielinen lehti, joka operoi aikakaudella, jolloin tieteen valtakielenä on englanti ja jolloin tiedejulkaisemisen arvostetuin muoto on englanninkielinen vertaisarvioitu artikkeli. Mitä vaikeammin julkaistu artikkeli on suomalaisen lukijan saavutettavissa, mitä kauempana paksujen maksumuurien takana se on ja mitä hankalammin se on ymmärrettävissä suomalaisen päätöksenteon ja kulttuurin näkökulmasta, sitä enemmän siitä on iloa yksittäisen tutkijan urakehitykselle. Näin tiedepolitiikka toimii, ja näin suorittamista arvioidaan. Julkaise tai tuhoudu -kulttuurin myötä on tullut painotus julkaisujen määrään ja toisaalta julkaisufoorumeiden oletettuun tai sosiaalisesti jaettuun laatuun. Kansainvälisten, vertaisarvioitujen julkaisujen arvostus on vahva. Nykyisessä tavassa hahmottaa merkittäviä julkaisufoorumeja tahtoo suomenkielisille lehdille jäädä mopen osa.

Kun kansainvälinen toiminta asettuu mittatikuksi, jonka mukaan toimitaan, on kotimaisen julkaisemisen asema haavoittuvainen. Siksi onkin ilahduttavaa nähdä, miten monet takuuvarmasti kiireiset ihmiset ovat valmiita jakamaan ajastaan. Jokin saa ihmiset antamaan panostaan suomalaisen tiedejulkaisemisen hyväksi.

Kotimaiselle julkaisemiselle voi löytää monia hyviä perusteluita. Voi ajatella, että nämä vastaukset perustelevat sitä, miksi on suorastaan välttämätöntä, että tutkijat julkaisevat myös suomeksi. Ensimmäiseksi voi korostaa, että julkisrahoitteisten tutkijoiden voi olettaa tutkivan suomalaiselle yhteiskunnalle merkittäviä kysymyksiä. Kirjoitettaessa tieteen globaalien valtakulttuurien lehtiin, joutuu perifeerisen suomalaisen kulttuurin kysymykset mukauttamaan keskuksen asetteluihin – esimerkiksi kysyen asioita brittiläisen nuorisopolitiikan käsittein ja ongelmin. Toiseksi, kirjoittamalla suomeksi osallistuu kirjoittaja myös suomen kielen kehittämiseen. Kyky käsitellä sosiaalisia ongelmia suomeksi edellyttää, että maassamme on vilkasta tieteellistä keskustelua, miten asioita tulee lähestyä. Ilman käsitteitä yhteiskunnallisen asioiden käsittely on hankalampaa. Kolmanneksi, suomeksi julkaiseminen madaltaa kynnystä käydä vuoropuhelua käytännön ja tieteen välillä. Tätä voi pitää keskeisenä pointtina juuri nuorisotutkimukselle. Esimerkiksi Tommi Hoikkala on luonnehtinut nuorisotutkimuksen traditiota hybridiksi, joka yhdistää kriittisen ja metodologisesti kestävän ynnä kekseliäänkin akateemisen toiminnan erilaisiin kumppanuuksiin käytännön kanssa. Minun on hankala kuvitella, miten tätä toteutettaisiin menestyksellisesti kirjoittamalla ulkomaalaisiin lehtiin englanniksi aiheista, jotka on kehystetty brittiläisen kulttuurin mukaan. Neljänneksi, lehdillä on edelleen ajanmukainen sivistystehtävä, suomalaisen yleisön palvelijana.

* * *

Tässä numerossa suomalaista tieteellistä keskustelua kehitetään usean eri tekstityypin voimin. Katariina Löfblom tarkastelee nuorten elämyskokemuksilleen antamia merkityksiä ja tutkii niiden yhteisökytköstä. Kati Kallinen ja Susanna Rautio reflektoivat kotia haastattelupaikkana. Näiden artikkelien lisäksi Anne-Mari Souto tutkii etnistyviä toisen asteen koulutusvalintoja. Lisäksi lehdessä on lektioita ja kirja-arvioita. Kaikki nämä tekstityypit ovat tärkeitä panoksia keskusteluun. Kuten Marja Peltola omassa kirja-arviossaan luonnehtii, nuorisotutkimukselle on erityisen tärkeätä ajattelun uudistaminen aika ajoin, kun nuoret ja nuoruus sysäävät aikuismaailman totutut käytänteet liikkeelle.

Tieteellinen lehti on monien ihmisten yhteistuotos. Jokainen yksittäinen numero rakentaa osaltaan kuvaa siitä, mikä on nuorisotutkimuksen perinne ja luonne. Vuosina 2015-2016 työskennellyt toimituskunta kätilöi maailmaan vuosikerrat kolmekymmentäkolme ja kolmekymmentäneljä. Toimitussihteeri Tanja Konttinen on vastannut monista lehden käytännön asioista. Kiitokset kaikille merkittävästä panoksesta. Kolmannenkymmenenviidennen vuosikerran myötä katedraalin rakentajaksi astuu Lotta Haikkola. Onnittelut Lotalle, järjestyksessään viidennelle lehden päätoimittajalle. Jokainen päätoimittaja on ohjeistanut rakennuksen kivien kasaamista omalla tavallaan, Lotta tulee jatkamaan omien näkemysten mukaan. Näin lehti elää ja reagoi aikaansa ja tekijöihinsä. Läpi vuosien näen silti lehdessä samoja pohjavirtoja, nuorisotutkimuksen pysyviä kysymyksiä, tutkimusasetelmia, tapaa asettua myötäsukaan nuorten ja nuoruuden kanssa sekä vastahankaan nuoriin ulottuvan yltiökontrollin kanssa. Nämä tieteellisen yhteisön syvävirrat jäävät. Ihmiset tulevat ja menevät, kuin keskiajan kirkonrakentajat tai Antoni Gaudi, jättäen oman jälkeensä osaksi yhteistä rakennusta.

Tomi Kiilakoski
päätoimittaja

English summaries

Young people’s shared phenomenal experiences Katariina Löfblom
The Finnish Journal of Youth Research
(“Nuorisotutkimus”) Vol 34, (4), 5–21

This article considers the meanings that young people attach to an experience that they regard as a memorable moment. The attachment of meanings to memorable experiences is analyzed with regard to feelings of communality or belonging. The material consists of essays written by first grade upper secondary school students, which were collected in 1996–1997 and 2002–2003, and analyzed thematically. The experiences that the young people described varied a great deal depending on the company they were sharing in those situations. Some of the moments described were communal in nature, signifying opportunities to experience friendship, closeness and similarity, but also freedom and joy. Some of the communal moments were more abstract in nature.
Young people’s narratives about their memorable moments take multiple forms. Some situations can be regarded as private and others as collectively shared. Leisure-time activities, the environment and social relations play an important role in the experiences that young people regard as memorable. When with friends, they value feelings of freedom, and when with family members they appreciate security and peaceful moments. In this sense, memorable moments are seen as valuable experiences.
Keywords: memorable moment, experience, meaning, communality

The significance of the interviewee’s home as an interview setting when researching sensitive family issues
Kati Kallinen & Susanna Rautio
The Finnish Journal of Youth Research
(“Nuorisotutkimus”) Vol 34, (4), 22–36

This article explores the meaning of the interviewee’s home as an interview setting when studying sensitive family issues. We ask, what it is like to conduct interviews on sensitive family issues when the place of the interview is interviewee’s home? The selected viewpoints are based on both authors’ studies and the first author’s postdoctoral study, personal research experiences and earlier research literature. The significance of the interview setting is studied from the perspective of different groups, such as children, adults and researchers. Ethical considerations are also discussed. Findings reveal that using an interviewee’s home as an interview setting is contradictory: it includes both positive aspects as well as important ethical challenges. These challenges are emphasized when studying sensitive family issues. According to the research, interaction, empathy, trust, security and dialogue are possible and emphasized in interviews on sensitive family issues conducted in the homes of interviewees.
Keywords: qualitative research, interview methodologies, sensitivity, home, family research