Lausunto koulutustakuuseen ja nuorten aikuisten osaamisohjelmaan liittyen, eduskunnan asiantuntijakuuleminen

Asiantuntijakuuleminen, Eduskunnan sivistysvaliokunta 11.10.2013

Nuorisotutkimusseura
Sanna Aaltonen
VTT, erikoistutkija

Nuorisotutkimusseura kiittää mahdollisuudesta lausua koulutustakuuseen ja nuorten aikuisten osaamisohjelmaan liittyen.

Koulutustakuun tavoite taata jokaiselle peruskoulun päättäneelle koulutuspaikka lukiossa, ammatillisessa oppilaitoksessa, oppisopimuksessa, työpajassa, kuntoutuksessa tai muulla tavoin on kannatettava ja kunnianhimoinen. Koulutustakuun samoin kuin nuorten aikuisten osaamisohjelman myötä on toiveita olettaa, että koulutusmahdollisuudet ja -muodot moninaistuvat esimerkiksi niin, että oppisopimuskoulutus kehittyy väyläksi, johon nuorten on aiempaa helpompi hakeutua ja joka myös tarjoaa osaamista, jolla on arvoa ja sisältöä myös oppisopimuskauden loputtua.

Koulutustakuun ja nuorten aikuisten oppimisohjelman toteutumisen onnistuminen edellyttää kuitenkin sitä, että koulutukseen ja työhön aktivoimisen, työelämälähtöisyyden ja kestävyysvajeen ohella otetaan huomioon nuorisonäkökulma ja nuorten erilaiset lähtökohdat, joista monet ovat sellaisia, joihin nuoret eivät ole voineet itse vaikuttaa. Jos nuoria kohdellaan vain työmarkkinoiden ehdoilla koulutettavana, tulevana työvoimareservinä, se ei välttämättä lisää nuorten tunnetta osallisuudesta yhteiskuntaan eikä myöskään motivoi kouluttautumaan.  

Korkean koulutuksen ja hyvien oppimistulosten yhteiskunnassamme koulutukseen ladataan poikkeuksellisen positiivisia merkityksiä. Tätä kautta kouluttamattomuus määrittyy vastaavasti normatiivisen oppimisyhteiskunnan ulkopuolelle asettautumisena, joka herättää huolta sekä tuottaa nuoria ohjaavia ja kontrolloivia toimenpiteitä. Samaan aikaan kun koulutuksen hankkiminen nähdään välttämättömänä, ei korkeakaan koulutus enää pysty takaamaan menestyksekästä tulevaisuutta. Tämä koulutuksen inflaatio on ollut havaittavissa myös Nuorisobarometrien tuloksissa, joiden mukaan nuorten koulutususko on osoittanut murenemisen merkkejä.

Yhtenäisestä peruskoulusta huolimatta nuoret eivät ole jatkokoulutusmahdollisuuksien kannalta samalla viivalla, vaan vaihtoehtoja rajaavat erilaiset sosiaaliset, kulttuuriset ja materiaaliset reunaehdot. On syytä korostaa, että peruskoulu ei myöskään ole välttämättä kaikille nuorille positiivinen resurssi, jonka turvin suunnistaa luottavaisesti kohti jatkokoulutusta. Päinvastoin, peruskoulu on voinut tuottaa nuorelle tunteen ulkopuolisuudesta, osattomuudesta ja osaamattomuudesta. Minkään koulutusinstituution sisällä oleminen ei siten suoraan merkitse osallisuutta, sillä myös peruskoulun sisällä ja oppivelvollisuuden piirissä voi olla syrjässä valtavirrasta. Hankala peruskouluhistoria ei siten kannusta kaikkia suuntaamaan formaaliin jatkokoulutukseen. On kuitenkin hyvä muistaa, että edes poikkeamat yhtenäiseltä koulutuspolulta eivät välttämättä sinetöi kenenkään elämää lopullisesti. Joidenkin kohdalla ne saattavat toki olla osa prosessia, joka johtaa työmarkkinoiden ulkopuolelle jäämiseen, kun taas toisille ne voivat olla tarpeellinenkin välivaihe, ”aikalisä”, jolloin rakennetaan ymmärrystä itsestä ja koulutustoiveista.

Koulutuspoliittisessakeskustelussa syrjäytymisen ehkäisyn esitetään kuuluvan lähinnä ammatillisen koulutuksen tehtäväkenttään, ja paine kohdistuu erityisesti niin kutsutuille alhaisen sisäänpääsykynnyksen aloille.Usein näillä aloilla työvoiman tarve on suuri, palkat ovat alhaisia ja työntekijän mahdollisuudet vaikuttaa omaan työhönsä vähäisiä. Sanktioille perustuvan lainsäädännön avulla nuoria voidaan ohjata sellaiseen koulutukseen, joka ei missään määrin vastaa heidän omia toiveitaan. Tällöin oppilaitosten haasteeksi jää miettiä, miten saada alun perin vastahakoisesti tulleet nuoret pysymään koulutuksessa ja tuotettua heille tulevan työn kannalta riittäviksi katsotut ammatilliset valmiudet. (Aaltonen & Lappalainen 2013.) Yhtälailla kuin peruskoulujen haasteena on luoda yhteisöllisyyttä ja mukaan ottavaa koulukulttuuria, joka tunnistaa nuorten elämän monimuotoisuuden, samanlaisen haasteen voi asettaa myös ammattikouluille. Myös ammattikoulussa tarvitaan peruskoululle ominaista sukupolvien välistä vuoropuhelua, vastaan tulemista sekä kasvattamisen näkökulmaa.

Nuoriso- ja kriittisen kasvatustutkimuksen tuottaman tiedon valossa voi todeta, että jos halutaan koulutustakuun ja nuorten aikuisten osaamisohjelman onnistuvan, ei riitä, että keskitytään vain siihen hetkeen, jona koulutuspaikkaa tarjotaan. On tarkasteltava myös kriittisesti koulutusinstituutioita, ja mietittävä esimerkiksi sitä miten jo peruskoulun aikana luodaan koulun näkökulmasta hankalalle nuorelle osaamisen kokemuksia. Joillakin nuorilla, joille koulutuspaikan etsiminen on vaikeaa voi olla lukuisia kokemuksia viranomaisten kanssa toimimisesta. Siksi koulutuspaikan tarjoaminen ei saa olla mekaanista, pelkästään ”säilytyspaikan” etsimistä nuorelle, vaan prosessi, jossa nuorta kuunnellaan myös silloin, kun hän ei ole koulutusyhteiskunnan mallioppilas. 

Lähteitä:

Aaltonen, Sanna (2011) Omalla lomalla. Nuorten näkökulmia lintsaamiseen. Kasvatus, 42(5), 480-492.

Aaltonen, Sanna & Lappalainen, Sirpa (2013) Samalla viivalla? Koulutuspolulta poikenneiden nuorten resurssit ja toisen asteen koulutus. Teoksessa Brunila, K., Hakala, K., Lahelma, E. & Teittinen, A. (eds.) Ammatillinen koulutus ja yhteiskunnalliset eronteot. Gaudeamus, Helsinki, 110-127.

Karvonen, Sakari (2013) Rakennepoliittinen ohjelma on kylmä sosiaaliselle kestävyydelle – nuori ei elä vain työstä. THL:n blogi 1.10.2013.

Lappalainen, Sirpa, Ulpukka Isopahkala-Bouret & Elina Lahelma (2010). Kohti työmarkkinakansalaisuutta hoiva-alan ammatillisessa koulutuksessa. Teoksessa K. Komulainen, & S. Keskitalo-Foley & M. Korhonen & S. Lappalainen (toim.) Yrittäjyyskasvatus hallintana. Tampere: Vastapaino, 187-206.