Ihanien ihmisten kerho

Herman Raivio

Jenni Toivoniemi: Valtakausi. 416 s. WSOY, 2022.

Jenni Toivoniemen käsikirjoittama ja ohjaama Seurapeli (2020) on viime vuosien parhaita kotimaisia elokuvia, terävästi kirjoitettu ja hyvin näytelty. Replikointi on luontevaa, eikä henkilöhahmojen psykologia ole itsestään selvää, kuten usein suomalaisissa elokuvissa. Kolmikymppinen kaverijoukko viettää kesämökillä porukan dynamonaisen syntymäpäiviä. Ihmiset voivat materiaalisesti paksusti, ja kulttuurista pääomaakin on kertynyt. Yhden viikonlopun aikana selvitellään vanhoja ihmissuhteita ja ollaan tulevaisuudesta epävarmoja.

Toivoniemen esikoisromaani Valtakausi kertoo yli kymmenen vuotta nuoremmasta kaveriporukasta, jonka keskipisteenä on myös yksi nainen. He ovat Helsingin Torkkelin kuvataidelukion nykyisiä ja entisiä opiskelijoita. Tapahtumat kattavat yhden vuodenkierron.

Kalliosta on tullut suosittu miljöö nuoria kuvaavissa kirjoissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa. Valtakausikin sijoittuu itäiseen kantakaupunkiin, mutta 1990-luvulle. Lukijaa muistutetaan sellaisesta edesmenneestä ravintolasta kuin Josafat, Punavuoressa istutaan Imaamin keinutuolissa. Kännyköitä ei ole, ja sisällä poltetaan tupakkaa. Entisten kalliolaisten taidekoululaisten yhtyeen Ultra Bran voi hyvin kuvitella taustalle soimaan.

Nuoret viettävät keskenään joutilasta aikaa, juhlivat myöhään ja naivat ristiin. Opiskelu on sivuseikka. Iloisen yhteisöllisyyden kääntöpuolena esiintyy ihmissuhteiden sotkuisuutta, syyllisyyttä ja tragediaa. Ihmissuhdekelailu on parhaimmillaan viihdyttävää, mutta syvälle ei upota missään vaiheessa. Teksti etenee kitkatta, hieman tv-sarjamaisesti, mikä voi enteillä filmatisointia.

Yhdeksän näkökulmakertojaa jakaantuu aika tasapuolisesti miehiin ja naisiin. Bambi on joukon magneetti. Hän antaa itsestään kaikille jotain, mutta ei kenellekään kaikkea. Bambi on muuttanut 15-vuotiaana kotoa kontrolloivan isän takia ja asuu omassa kodissaan. Siellä nuoret viettävät raukeita krapulapäiviä naisen hellässä hoivassa. Hän ei antaudu seksuaalisesti juuri kenellekään, mikä tuo häneen lisää hohtoa. Kun Bambi iskee silmänsä kauniiseen Helenaan, pakka sekoaa ja draama alkaa. ”Katson hänen täydellistä profiiliaan, kun hän seuraa luokkaan astuvaa opettajaa. Tunnen, että jokin muuttuu nyt, uusi polku aukeaa, tai ikkuna tai universumi.”

Helena on mukana poikien bändissä, mikä sekoittaa entisestään kuviota. Miespuolinen keskeishahmo Antti on porukan Don Juan. Naiset lankeavat häneen, paitsi Bambi. He ovat silti läheisiä. Alussa Antin pelailu naisten kanssa naurattaa muita. Vähitellen miehen toimintaa aletaan inhota, ja hän vajoaa paarialuokkaan.

Taidelukiolaisille on itsestään selvää, etteivät he ole niin kuin muut. ”Tajuutteks te, että me ollaan tän kaupungin… tän maan ne tyypit. Ne parhaat tyypit! Me ei tarvita ketään muuta! Ei oo ketään muuta! Me tunnetaan jo kaikki.” Nuoruuteen kuuluvaa kaikkivoipaisuuden tunnetta kuvataan uskottavasti ja lempeästi ironisoiden. Omnipotenttiuden kääntöpuolena on se, että yhteisöstä tulee omahyväinen vaikutelma. Lukijassa ei herää halua kuulua ihanien ihmisten kerhoon vaan pitää siihen etäisyyttä.

Hahmot ovat ärsyttävän hyveellisiä. Antti on tietenkin poikkeus, mutta siksi hänet tuomitaankin ankarasti. Kun ollaan riettaissa huumebileissä, niitä kuvataan järkevän paheksujan perspektiivistä. Bambi ennakoi tämän päivän edistyksellisiä asenteita: ”Jonain päivänä kirjoitan lapsille satuja, joissa arvostetaan prinsessojen välistä solidaarisuutta ja toveruutta enemmän kuin joitain hetkellisiä hurmaantumisia. Ja kaikki saavat valita, ovatko he prinssejä vai prinsessoja vai jotain aivan muuta.” Nätti ajatus, mutta kun se esitetään julistavasti, se näyttää päälle liimatulta.

On myös jokseenkin kummallista, ettei kukaan näytä ajattelevan yhtään mitään. Luulisi, että taidelukiolaisilla olisi edes jotain älyllistä sanottavaa maailmasta. Kukaan ei myöskään sano ja tee mitään odottamatonta. Valtakausi jää kaavamaisuudessaan ja hattaramaisuudessaan kauas Seurapelistä.

Herman Raivio

FM, vapaa kirjoittaja