Leikitään Roomaa

Herman Raivio

Matias Riikonen: Matara. 310 s. Teos 2021.

 

Kaksi poikaa, isoveli ja pikkuveli, hiipivät metsässä, naamat noettuina ja puumiekat lanteillaan. He ovat Mataran tasavallan tiedustelijoita. Veljespari on pääosassa Matias Riikosen (s. 1989) neljännessä romaanissa Matara. Riikosen kirjallisesta taidokkuudesta kertoivat jo kaksoisteos Suuri Fuuga / Kiertorata (2017) sekä Iltavahtimestarin kierrokset (2019). Nytkin hän on rakentanut omaperäisen, oppineen ja kekseliään fiktion. Teos on omaelämäkerrallinen.

Romaani muistuttaa vanhanaikaisia poikien seikkailukirjoja, mutta ilman niiden viattomuutta. Ilmeinen viitepiste on William Goldingin Kärpästen herra. Toinen voisi olla Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli. Teoksen voi lukea isoveljeä ihailevan pikkuveljen kasvukertomuksena. Yhtäältä Matara kuvaa aikuisten ja lasten maailman outoa yhteyttä, toisaalta leikin ja toden monimutkaista suhdetta. Kirjaa voi ajatella myös kirjailijan lapsuuden fantasiana. Romaania ei voi tiivistää mihinkään tiettyyn.

Riikonen julkaisi ennen romaania Nuoressa Voimassa esseen poikien sotaleikkien ja fiktion suhteesta: "Pikku Nemecsek – eli kuinka kirjoittaa lapsuuden sodista?". Se kannattaa lukea Mataran rinnalla. Kirjoitus alkaa näin: ”Gaius Julius Caesarin Gallian sota kuului latinan opintojen lukemistoon. Vuosisatojen ajan siinä kuvatut sotaretket ovat ruokkineet koulupoikien mielikuvitusta. (…) Missä siis on jonkun koulupojan kirjoittama Gallian sota?” Riikonen vastaa Mataralla omaan haasteeseensa.

Matara on kuvitteellinen valtio, jota hallitsevat poikajoukot. Sen esikuva on antiikin Rooma. Kirjassa kuvattu ajanjakso osuu suurin piirtein yksiin Gallian sodan ja Caesarin valtaannousun kanssa. Pojat pukeutuvat toogiin ja pitävät senaatin kokouksia. Nuket esittävät poikien vaimoja. Tervehdys kuuluu: Ave Matara. Nimet on suomalaistettu. Tiber-joki muuttuu Tiperiksi, germaanit kermeiksi. Kaius, Pompelin, Krasse ja Katoperä ovat kuin Gaius Julius Caesar, Pompeius, Crassus ja Cato.

Kaius on 14-vuotias. Yhdellä pojalla kasvaa oikeat viikset, muut ovat piirtäneet sellaiset hiilellä. Todellista ikää ei pysty kätkemään: ”Nokinaamio teki kasvoista ankarat, tosin kesakot pehmensivät vaikutelmaa.”

Historiallisia tapahtumia jäljittelevä leikki on julmaa. Mataralaisjoukko hyökkää toisen poikajoukon, kallien, kimppuun. Alastomia vankeja sidotaan puihin ja ruoskitaan. Heistä tehdään orjia.

Vaikka Matara imitoi Roomaa, missään ei sanotaan ääneen, että ”nyt leikitään Roomaa”. Pojat ovat ikään kuin itse keksineet Rooman. Leikin luonteeseen kuuluu, ettei sen alkuperään tai taakse katsota. Leikki on ollut aina olemassa.

Illan koittaessa Gallian pienet sotasankarit menevät opistolle nukkumaan. Leikin ja toden välinen raja tulee näkyväksi. Opistosta ei saa kuitenkaan puhua Matarassa ääneen, koska se on ulkopuolelle viittaamista.

Riikonen ymmärtää hyvin leikin olemuksen. Kulttuurihistorioitsija Johan Huizingan mukaan jokaisella leikillä ja pelillä on omat sääntönsä. Pienikin poikkeus säännöistä pilaa leikin ja tekee siitä arvottoman. Leikki pitää ottaa vakavasti, sen kanssa ei saa leikkiä. Leikin maailma on suljettu ja tarkkaan strukturoitu. Huizinga: ”Epätäydelliseen maailmaan se tuo hetkellisen rajatun täydellisyyden.”

Matarassa säännöt korostuvat erityisesti ”kuoleman” kohdalla: ”Isoveli viilsi kermin kurkun auki ja kermi ehti huudahtaa ennen kuin tajusi, että oli kuollut ja säännöt kielsivät puhumasta.” ”Kuollut” palaa pysyvästi opistolle. Leikki on hänen kohdallaan päättynyt.

Riikonen onnistuu Mataran kautta kuvaamaan myös yleisemmällä tasolla nuorten suljettuja yhteisöjä. Valittu ystäväpiiri muodostaa yhteisön, jolla on omat säännöt, arvot ja kieli. Mataralaiset esimerkiksi käyttävät uudissanoja, kuten naakiminen, ediili ja komo. Viholliskuvia pidetään yllä.

Henkinen kypsyys tarkoittaa sitä, että hyväksytään muitakin maailmoja ja opitaan suhteellisuutta. Aletaan katsoa omaa aidattua porukkaa ulkopäin. Romaanin lopussa keskeinen henkilö muistelee sitä poikaa, joka hän Matarassa oli.

Herman Raivio

FM, vapaa kirjoittaja