Karaten voimaa

Marjo Jääskä

Päivi Lukkarila: Kuinka saavutetaan zanshin. Nokkahiiri 2020. 149 s.

Päivi Lukkarilan nuortenromaanin nimi Kuinka saavutetaan zanshin kiehtoo ja herättää uteliaisuutta. Nimi on arvoituksellinen erityisesti meille, jotka emme tunne japanilaisperäisiä budolajeja, kuten karatea tai judoa.

Zanshin liittyy kamppailulajien filosofiseen puoleen ja sillä tarkoitetaan lähinnä rentoa valppautta, tietoisuutta itsestä, kehosta ja kaikesta ympärillä olevasta. Meditaatioperinteiden tapaan zanshin on myös läsnä olemista juuri käsillä olevassa hetkessä niin, ettei mieti tulevia tai murehdi menneitä.

Zanshin-käsite kietoutuu tarinaan päähenkilö Arsin kautta. Juuri seiskaluokan aloittanut poika pelaa äitinsä mielestä liikaa tietokoneella, ja peliajan vastineeksi äiti velvoittaa pojan aloittamaan liikuntaharrastuksen.

Penseä poika kiinnostuu taistelulajeista koulukaverin luona katsottujen kung fu -leffojen myötä ja hakeutuu karaten alkeiskurssille.

Itsepuolustuslaji vetää Arsia puoleensa myös muista syistä. Luokan kingi, Peetu, on ottanut Arsin silmätikukseen, ja poika haluaa kostaa. Varsinkin viimeisin nöyryytys, johon liittyi koulun ihanin tyttö, saa Arsin fantasioimaan väkivallasta Peetua kohtaan.

Romaanin toinen tarinalinja seuraa Arsin isän etsintää. Arsi ja äiti ovat aina eläneet kahdestaan, eikä isästä ole puhuttu. Asia alkaa kuitenkin vaivata, ja poika urkkii tietoja, tutkii vanhoja valokuvia ja penkoo mappeja. Sopiva isäkandidaatti löytyy, mutta kohtaaminen ei ole aivan toivotun kaltainen.

Peetunkaan kanssa ei mene suunnitelmien mukaan. Kostolle ilmaantuu mahdollisuus, mutta kuvio kääntyy yllättävään suuntaan ja Arsin temppu näyttää erityisen mauttomalta. Yhtäkkiä Arsi onkin se, joka kiusaa.

Romaani on napakan mittainen, mutta kompaktista sivumäärästä huolimatta se sisältää paljon tarttumapintaa. Erityisen hyvin Lukkarila onnistuu Arsin mielenmaisemien kuvauksessa. Kiusatuksi joutuminen, tyttöjen lähestyminen, oman identiteetin ja fyysisen kehityksen pohtiminen sekä tunteiden ja mielenhallinnan keinojen oivaltaminen on kaikki kerrottu luontevasti.

Miellyttävää on sekin, että vaikka tapahtumat ovat vakavia ja välillä uidaan aika syvissä vesissä, kokonaisuus ei kallistu synkeän ja toivottoman puolelle. Välillä tosin tuntui, että kiperät ongelmat ratkeavat hiukan liian liukkaasti.

Arsin ja äidin välit on kuvattu uskottavasti. Äidin väistely isä-aiheesta ja kiivailu pelaamisesta kiristää Arsin hermoja, mutta perusjutut ovat pienperheessä kuitenkin kunnossa. Ulkopuolisen aikuisen, karateohjaaja Laurin, osoittamalla arvostuksella ja tuella on Arsille myös suuri merkitys.

Lukkarila on aiemmin kirjoittanut useita hevosharrastukseen liittyviä kirjoja. Karatemaailmaan sukelluskin onnistuu oikein hyvin. Treenikuvauksia on kirjassa runsaasti, mutta ne on kirjoitettu siten, että lajia tuntematonkin pysyy kyydissä ja oppii uutta.

Kiinnostavasti käsitellään Arsin orastavaa kehittymistä karatessa ja luultavasti kaikkiin harrastuksiin kuuluvaa vuoristorataa. Välillä sujuu ja välillä ei, mutta vastahakoisuutensa voi voittaa ja jatkaa.

Karatesta muodostuu Arsille vähitellen tärkeä harrastus, eikä vähiten siksi, että poika huomaa keskittyneen treenin tyhjentävän pään kurjista ajatuksista. Ohjaajan jutut mielenhallinnasta alkavat kiinnostaa ja Arsi kokeilee oppeja myös tiukassa tietokonepelissä ja huomaa niiden tepsivän.

Keskittymistä parantavat ja stressiä lievittävät tietoisuustaidot tekevät hyvää aivan jokaiselle, myös lapsille ja nuorille. Ehkä Lukkarilan kirja inspiroi – kaiken muun hyvän lisäksi – kehittämään omia mielenhallintataitoja.

Marjo Jääskä

FM, vapaa kirjoittaja