Ei tulevaisuutta

Herman Raivio

Jari Hanska, Minea Koskinen, Emilia Mäenmaa ja Tuija Siltamäki: Saamattomat. Millainen Suomi meille jää? 224 s. Teos, 2020.

Kuva Saamattomat-teoksen kannesta

Kuten hyvin tiedetään, oli 1960–70-lukujen sosiaali- ja talouspolitiikka – Pekka Kuusen mukaan:  yhteiskuntapolitiikka – perustavien uudistusten aikaa. Yhteisö otti yksilön riskit harteilleen ja taakkaa jaettiin tuleville sukupolville. Työikäiset maksoivat takaisin lapsena ja nuorena saamastaan huolenpidosta ja koulutuksesta, toisaalta velvoittivat seuraavat maksamaan heidän vanhushoivansa. Jokainen otti jossain kohtaa vastuuta. Ketjua kutsuttiin sukupolvisopimukseksi. Sille oli katetta, koska työelämään oli tulossa tulevaisuuteen uskovia nuoria.

Emilia Mäenmaa kuvaa edellä suurta suomalaista ajanjaksoa teoksessa Saamattomat. Nyt sukupolvisopimus on katkolla. Mäenmaan lisäksi asiaa pohtivat Tuija Siltamäki, Minea Koskinen ja Jari Hanska, kaikki toimittajia ja syntyneet itsekin 1980- ja 90-luvuilla.

Osalla nuorista aikuisista menee todella hyvin, osalla erittäin huonosti. Kokonaisuutena nuoret aikuiset, millenniaalit, tulevat jäämään edeltävää sukupolvea köyhemmiksi. He haluavat huolehtia mummosta ja papasta ja kantaa näin sukupolvivastuunsa, mutta yhteiskunnan pitäisi tulla auttamisessa vastaan.

Ilmastonmuutos, terveydenhuollon kantokyky, kaupungistumisen haittapuolet: ongelmat ovat ylisukupolvisia, mutta tulevat millenniaalien ratkaistaviksi. Siis heidän, joilla on omiakin ongelmia: ”2020-luvulla kestää aiempaa kauemmin kerätä käsirahaa asuntolainaan, juurruttaa itsensä työmarkkinoille, löytää kumppani, saada lapsia." No future for Youth!, Sex Pistolsia mukaillen.

Tuija Siltamäki käy artikkelissaan läpi ylikuumaa asuntokauppaa. Kenellekään on tuskin jäänyt epäselväksi, miten kallista on asua vuokralla pääkaupunkiseudulla. Siltamäki itse kyllästyi vuokra-asuntoonsa löydettyään parvekkeeltaan edellisen asukkaan nuuskan. Hän halusi kodin, jossa ei syödä, nukuta ja työskennellä samassa huoneessa, mutta sitä ennen pitäisi kasata pääomaa. Kohtuuhintaisen kämpän esteenä ovat kuitenkin asuntojen hintoja nostavat sijoittajat. Minea Koskista puolestaan vaivaavat kaupungissa ajavat bensa-autot, varsinkin katumaasturit. Hän kirjoittaa liikkumisen historiasta, jossa raideliikennettä on liian vähän ja autoja liian paljon.

”Kuka hoitaa suuret ikäluokat kunnialla hautaan?”, Jari Hanska kyselee. Suomalaisten määrä laskee, eivätkä pidot suinkaan parane, kun väki vähenee. Hanska erittelee uskottavasti syitä siihen, miksi lapsia tehdään nyt aiempaa vähemmän. Kun vauraus perheessä kasvaa, lapsia ei yksinkertaisesti tarvita niin paljoa. Mahdollisuuksien lisääntyessä individualismi lisääntyy.

Ennen kuin lapsia voi edes harkita, pitää olla pysyvä parisuhde, mutta varattomalta puuttuu sekä rahaa että vetovoimaa parisuhdemarkkinoilla. Riskejä ei haluta ottaa. Murtuneet elämänkulut, puolisottomuus, epäluottamus tulevaisuuteen – miksi ei lykkäisi lasten tekoa? Tosin uhkakuvia Hanskan mukaan myös liioitellaan. Artikkelin kiinnostavampia havaintoja on se, että kun pienestä perheestä on tullut uusi vallitseva normi, sitä jäljitellään.

Kaikki kirjan kysymykset kietoutuvat sen ympärille, miten tulot ja varallisuus sukupolvien välillä jakautuvat ja miten eri sukupolvet tulevaisuuden näkevät. Mäenmaa muistuttaa, että on aivan mahdollista, etteivät nuoret edes jaa vanhempien näkymiä, vaan haluavatkin jotain muuta. Ehkä epämääräinen tulevaisuus kelpaakin millenniaaleille.

Saamattomat osallistuu sukupolvikeskusteluun kohteliaasti argumentoiden. Kirja antaa varmasti medialle monta aihetta jatkopuintiin. Artikkelit voisivat olla Image-lehden pitkiä juttuja. Teksti kulkee, taustatyöt on tehty huolella, väitteitä perustellaan tilastoilla ja luvuilla (niitä on valtavasti), asiantuntijoita haastatellaan, mutta jos etsii kirjasta tuoreita näkökulmia, pettyy. Saamattomissa mainitaan edeltävä millenniaalitutkimus, Mikko Piispan Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta (2018). Siinä oli enemmän näkemystä.

Herman Raivio

FM, vapaa kirjoittaja