Viisasta luontosuhteeseen kasvatusta etsimässä

Pirjo Suvilehto

Veli-Matti Värri: Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino 2018, 186 s.

Filosofi ja Tampereen yliopiston professori Veli-Matti Värri on kirjoittanut lumoavan ja tarkkanäköisen teoksen kasvatuksenaiheesta, jota itse olen kaivannut muun muassa varhaiskasvatuksen opiskelijoille vinkattavaksi ja luettavaksi. Värrin teksti (s. 59) nojaa upeasti Maurice Merleau-Pontyn ajatuksiin: ”lihallisina olentoina olemme kietoutuneita luontoon, josta olemme itse peräisin. Luonto on siis kaiken kokemisemme lähde.”  Värrin ja Merleau-Pontyn ideat vastuullisesta maailmassa olemisen ymmärtämisestä ja ihmisen ja eläimen suhteen uudesta ontologisesta tulkinnasta ovat merkittäviä. Värrin sanoin ”sekä ihmisyys että eläimellisyys on tulkittava uudella tavalla” (s. 60), eli on korkea aika rakentaa uutta katsomustapaa maailman pelastamiseksi. Vaihtoehtojen näkemiseksi Värri tarjoaa idean, eli tarvitaan imaginaation, kuvittelukyvyn kehittämistä (s. 62).

Kirjan tematiikan lähtökohdista Värri kertoo ideoineensa useitakin aihealueita, mutta mikään niistä ei tuntunut niin tärkeältä kuin tämä. Kasvatukseen tarvitaan uusia näköaloja luontosuhteemme ja ympäristömme hahmottamiseksi. Värri (s. 11–12) muistelee omaa lapsuudenkokemustaan luonnossa ja sitä, kuinka muutamassa vuosikymmenessä luonnon tuhatvuotinen elämä on hävitetty: ”Elämäntapamme on tuhoisa ja matkalla ekokatastrofiin.” Ajatuksiin voi samaistua.

Teos on erityisesti kasvatusfilosofinen puheenvuoro maailmantilasta ja kasvatuksen mahdollisuuksista. Se haastaa pohtimaan, mihin yhdessä voisimme vaikuttaa.  Kun ollaan tekemisissä lasten ja nuorten parissa, kasvatus ja toivo kuuluvat eittämättä yhteen. Värrin teksti luo mielikuvia siitä, kuinka ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon suhteet on ajateltava uusiksi, ja sitä myöten myös kasvatusajattelua on uudistettava (s. 12). Kasvatus- ja sosialisaatioinstituutioiden tehtävät on ajateltava uudelleen suhteessa maailman ekologiseen tilaan.  Voimme siis tehdä jotain.

Jo saatesanoissaan Värri pohtii kansainvälisen yhteistyön inspiroivia herätteitä ja yhteistyöverkostojen merkityksiä akateemisen tekstin ja innovaatioiden synnyssä. Kirjaa lukiessa teoksen alkusanat ”Kukaan ei kirjoita yksin” alkavat tuntua tosilta. Selvää on, että alalta tarvitaan tutkimusta. Kun Värri kirjoittaa, että olemme kollektiivisen ekologisen sivistyksen tarpeessa, en lukijana voi muuta kuin riemuita että löytyy joku, joka sanoo tämän ääneen. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen ja eritoten kasvatuksen parissa työskenteleville suositeltavaa luettavaa. Lopuksi en malta olla laittamatta teille lukijakokemukseni lukijoille pureksittavaksi sitaattia (s. 138), jonka sisältö avautuu moneen suuntaan: ”Kriittisen kasvatusajattelun on kehitettävä kuvittelukykyämme arvioimaan, miten tulevaisuusorientaatiomme muuttuisi, jos teknologisen ajattelun, elinikäisen oppimisen ja kapitalismin liitto ei enää ole itsestäänselvyys.”

Pirjo Suvilehto

Pirjo Suvilehto on kirjallisuuden dosentti ja kirjailija. Hän opettaa Oulun yliopistossa sanataidetta ja draamaa.