Rakkaudesta rock-musiikkiin

Meeri Siukonen

Kesä (Leto), 2018. Ohjaaja: Kirill Serebrennikov.

Kirill Serebrennikovin elokuva Kesä sijoittuu 1980-luvun alun silloiseen Leningradiin ja on tribuutti Neuvostoliitossa kukoistaneelle rock-kulttuurille. Mihail ”Mike” Naumenko (Roman Bilyk), tunnetun Zoopark-yhtyeen keulahahmo, tapaa vasta uraansa aloittelevan nuoren muusikon, Viktor Tsoin (Teo Yoo), joka sittemmin tuli tunnetuksi Kinon, yhden kaikkien aikojen menestyneimmän neuvostorock-yhtyeen, solistina ja lauluntekijänä. Mike vaikuttuu Tsoin taidoista ja Tsoi puolestaan ihailee Mikeä, josta muodostuu tälle tärkeä mentori. Vaikka varsinaisena elokuvan läpi kantavana löyhänä juonena toimii Miken, tämän puolison Natalian (Irina Starshenbaum) ja Tsoin välille kehittyvä kolmiodraama, mitään yhtenäistä tarinaa elokuvasta on turha etsiä. Kesän parasta antia ovatkin lukuisat musiikkikohtaukset sekä nostalgiaa tihkuva kuvaus siitä intohimosta, jolla nuoret rockiin suhtautuivat.

Rock-musiikki oli etenkin ”viimeistä neuvostosukupolvea” eli monia 1970–1980-luvuilla Neuvostoliitossa nuoruutensa eläneitä yhdistänyt sekä mobilisoinut ilmiö.

Rock-musiikki oli etenkin ”viimeistä neuvostosukupolvea” eli monia 1970–1980-luvuilla Neuvostoliitossa nuoruutensa eläneitä yhdistänyt sekä mobilisoinut ilmiö. Vaikka kommunistisen puolueen virallisen linjan mukaan suurin osa länsimaisista rock-yhtyeistä edusti ”ideologisesti haitallista” kulttuuria, jonka ei haluttu leviävän Neuvostoliittoon, elokuvastakin käy ilmi, miten esimerkiksi sellaisten yhtyeiden kuin T. Rexin tai Sex Pistolsin levyjä oli laajasti saatavilla. Neuvostoliitossa myös raja underground- ja valtavirtakulttuurien välillä oli melko häilyvä. Elokuvassa toisaalta kuvataan sitä, miten virallisten rock-klubien ohjelmisto sekä keikoilla esitettävien laulujen sanoitukset piti hyväksyttää etukäteen erityisillä kuraattoreilla ja miten esimerkiksi vetelehtimisen ylistystä saatettiin pitää haitallisena sanomana. Lisäksi esityksen aikana katsojien tuli istua siisteissä riveissä ja pidättäytyä tanssimasta tai muuten ilmaisemasta tunteitaan. Toisaalta juuri viralliset rock-klubit mahdollistivat Zooparkin ja Kinon kaltaisten yhtyeiden esiintymisen suurelle yleisölle ja siten, hieman paradoksaalisesti, osaltaan edesauttoivat rock-kulttuurin leviämistä.

Elokuva pohjautuu Miken puolison Natalia Naumenkon muistelmiin, mutta on osin myös fiktiivinen. Mukana on paljon mielikuvituksellisia ja railakkaita kohtauksia, joissa kertojahahmo kuitenkin tekee katsojalle selväksi, että ”tätä ei oikeasti tapahtunut”. Erityisesti näistä kohtauksista välittyy kaipuu taiteelliseen vapauteen, ja ne voi siten kenties myös tulkita epäsuoriksi kannanotoiksi. Etenkin sen jälkeen, kun ohjaaja Kirill Serebrennikov vangittiin elokuvansa kuvausten aikana epäiltynä valtiollisten tukirahojen kavaltamisesta, on Kesää ja sen sanomaa tulkittu suhteessa Venäjän nykytilaan ja maan kiristyneeseen ilmapiiriin.

Lopulta kuitenkin myös rock-sukupolven edistyksellisyys ja kapinallisuus oli vielä 1980-luvulla rajoittunutta. Elokuvassa musiikkimaailman keskiössä ovat yksin miehet samalla kun naisten, kuten Natalian, rooli on ensisijaisesti vaimona, bändärinä tai lastenhoitajana. Yhtenä läntisenä esikuvana sentään vilahtaa Debbie Harry, Blondie-yhtyeen solisti.

Kesä paitsi kuvaa hienosti rockin huumaa Neuvostoliitossa, myös enteilee tulevaa murrosta: siinä missä Mike edustaa klassista rock’n’rollia, vannoo Tsoi jo rockin ”uuteen aaltoon” ja rumpukoneen voimaan. Molempien muusikoiden lyriikat kertovat jokapäiväisestä kaupunkielämästä, mutta kuten tunnettu venäläisen rockin sanansaattaja ja kriitikko Artemi Troitski on kuvaillut: ”Mikellä oli illuusioiden sijaan tervettä kyynisyyttä – hänen näkökulmansa oli aikuisen, jolla oli ongelmia, mutta joka osaa arvostaa niitä ja jopa leikitellä niillä. Tsoi oli vielä eilen ollut teini-ikäinen ja sydämeltään hän oli sitä yhä. Hänen maailmansa oli avoin ja vilpitön, täynnä hämmentyneisyyttä, ja melko suojaton.” Tämä kontrasti kyynisen ironian ja vilpittömän nuoruuden vimman välillä välittyy elokuvasta hienosti. Ei liene sattumaa, että juuri Tsoin luotsaamasta Kinosta tuli myöhemmin yksi perestroikan ajan ikonisista yhtyeistä ja poliittisen muutoksen keulakuvista.

 

Aiheesta lisää kirjallisuutta:

Huttunen, Tomi. 2012. Pietari on rock. Helsinki: Into.

Troitski, Artemi. 1988 [1987]. Terveisiä Tšaikovskille. Rock Neuvostoliitossa. (Suom. Anton Nikkilä). Helsinki: Vastavoima.

Yurchak, Alexei. 2006. Everything Was Forever, Until It Was No More. The Last Soviet Generation. Princeton, NJ: Princeton University Press.

 

Meeri Siukonen

FM, Helsinki