Nimenantoja

Herman Raivio

Viime vuonna tehtiin kaksi hyvää elokuvaa, joiden pääosassa on 17-vuotias nuori: Luca Guadagninon Call Me by Your Name ja Greta Gerwigin Lady Bird. Ensin mainitussa teini on poika Elio (Timothée Chalamet), toisessa tyttö nimeltä Lady Bird (Saoirse Ronan). Kiinnostava detalji on, että Chalamet esittää myös Lady Birdin poikaystävää. Chalamet ja Ronan näyttelevät erinomaisesti älyllisesti kehittyneitä ja verbaalisesti lahjakkaita, mutta emotionaalisesti ailahtelevia ja seksuaalisesti kokemattomia juveniileja. Lajityypillistäkin yhtäläisyyttä voi havaita. Call Me By Your Name on draama, jossa on komediallisia aineksia, Lady Bird komedia, josta ei puutu draamaa.

Elion perhe asuu ylellisessä villassa Pohjois-Italian maaseudulla. Isä (Michael Stuhlbarg) on arkeologian professori, kodissa siteerataan antiikin ajattelijoita ja soitetaan Bachia. Kieltä vaihdetaan huomaamattomasti englannista italiaan, ranskasta saksaan. Kulttuurielitismiä kuvataan usein draamassa teeskentelynä tyyliin ”ihmiset vain esittävät ylhäisiä, mutta ovat oikeasti moraalisesti alhaisia”. Call Me By Your Namessa korkeaa sivistystä kuitenkin arvostetaan.

Elion ja isän assistentin Oliverin (Armie Hammer) välille syttyy lihallinen romanssi. Se alkaa molemminpuolisena härnäämisenä ja jatkuu uteliaana seksinä. Kaavasta poiketen nuoren pojan ja aikuisen miehen suhdetta ei ole tuomita mitenkään. Maailma on hattarankevyt kesällä 1983.

Lady Birdin tapahtumat sijoittuvat 20 vuotta myöhemmin aivan toisenlaiseen miljööseen, kalifornialaiseen pikkukaupunkiin Sacramentoon. Lady Bird haaveilee sosiaalisesta noususta ja uusista ympyröistä, joita voisi löytyä vaikka itärannikon yliopistosta. Tyttö on omapäinen ja määrätietoinen, muistuttaen hieman toisen amerikkalaisen indiekomedian Junon päähenkilöä. Kumpikin raivaa esteitä tieltään saadakseen haluamansa.

Lady Bird ottaa yhteen keskenkasvuisen äitinsä (Laurie Metcalf) kanssa. Äiti kontrolloi, mutta se on vain hänen tapansa osoittaa välittämistä. Loppua kohden näytetään yhä enemmän yhteenkuuluvuuden merkkejä. Äidillä ja tyttärellä on muun muassa yhteinen leikki: he käyvät yhdessä asuntonäytöissä, joissa esittävät varakkaampia kuin ovatkaan. Isäkään (Tracy Letts) ei ole kliseinen isähahmo, poissaoleva jurottaja, vaan se joka näkee muita paremmin. Myös Call Me By Your Namessa nähdään kaukokatseinen isä.

Molemmat elokuvat voi nähdä kasvukuvauksina, mutta siinä missä Call Me By Your Namen protagonisti kasvaa romanttisessa suhteessa toiseen mieheen, Lady Birdin suhde kehittyy parhaan tyttökaverin kanssa.

Kummassakin elokuvassa nimellä on suuri rooli. Call Me By Your Namen rakastavaiset kutsuvat toisiaan omilla nimillään, Elio sanoo Oliveria Elioksi ja päinvastoin. Se on heidän tapansa pitää suhde omanaan. Lady Bird taas on tytön itselleen antama kutsumanimi, jonka kautta hän ottaa etäisyyttä pikkukaupungin ihmisiin ja mentaliteettiin. Kun tyttö aloittaa opinnot New Yorkissa, nimi vaihtuu ristimänimeksi Christineksi.

Nuorten kesken olisi helppo löytää yhtymäkohtia: heissä on samaa epävarmuutta, himoa ja samanlaisia vahvoja tunteita. Tällainen tulkinta olisi kuitenkin löysä. Kun elokuvia katsoo tarkkaan, korostuvat pikemminkin erot, ja keskeinen erotteleva tekijä on sosiaaliluokka. Lady Birdin perhe on alempaa keskiluokkaa. Kun isä jää työttömäksi, äidin täytyy alkaa tehdä tuplavuoroja sairaanhoitajana. Hän on ylpeä tyttären opiskelupaikasta, mutta samalla sen kalleus ahdistaa.

Sosiaaliluokka vaikuttaa molemmissa elokuvissa perustavasti ihmisten identiteettiin. Lady Birdissä se tuottaa häpeää ja pyrkimystä irtiottoon, Call Me By Your Namessa häpeään ei ole syytä eikä irtiottoon tarvetta, koska Elio ja hänen perheensä elää vapaana taloudellisista pakoista. Lady Bird haluaa päästä sinne, missä Elio jo on, mutta se tuskin onnistuu tytön taustan takia. Tämä ei tarkoita, että tytölle tulisi käymään huonosti ja pojalle hyvin. He tulevat vain suurella todennäköisyydellä elämään hyvin erilaisen elämän.

 

Herman Raivio

FM, vapaa kirjoittaja