7. Kerrottu lapsuus ja nuoruus muistitiedossa, osa I: Politiikka ja järjestöt nuoruusmuistoissa
Puheenjohtajat: Ulla Savolainen (Helsingin yliopisto & Suomen Akatemia) & Riikka Taavetti (Helsingin yliopisto)
Kommentaattorit: Kaisa Vehkalahti (Oulun yliopisto & Nuorisotutkimusverkosto)
Kaksiosainen työryhmä tarkastelee lapsuuden ja nuoruuden muistelua ja muistoja. Esitelmät keskittyvät lapsuuden ja nuoruuden esityksiin muisteluaineistoissa sekä muistojen tutkimuksen monitieteisiin metodologisiin kysymyksiin. Muistelun ja sen tutkimuksen problematiikkaa lähestytään historiantutkimuksen, kulttuurintutkimuksen sekä yhteiskuntatieteiden näkökulmista.
Työryhmän ensimmäinen osa käsittelee lapsuuden ja nuoruuden järjestötoiminnan ja politiikan muistamista aikuisuudessa. Esitelmissä kysytään, miten lapsuuteen ja nuoruuteen usein liitettävät viattomuuden ja nostalgian väritykset soveltuvat poliittisen tai järjestöissä eletyn menneisyyden kertomiseen. Esitelmissä kuvataan, miten nuoruuden yhteisöt ja osallisuus, rituaalit sekä menetetty vallankumous näkyvät suomalaisen ja valkovenäläisen lapsuuden ja nuoruuden muistamisessa.
Työryhmän toinen osa keskittyy kirjoittajan ja tutkijan asemiin kirjoitetun muistitiedon ja omaelämäkertojen tutkimuksessa. Esitelmät tarkastelevat, millaisia kertomisen ja tutkimisen tiloja erilaiset muistitiedon ja muistelun kokoelmat tarjoavat. Esitelmissä kysytään, miten historian mullistukset sekä erilaiset vähemmistöasemat näkyvät lapsuuden ja nuoruuden kertomisen tavoissa.
Työryhmän ensimmäisessä osassa on kolme esitystä, joiden abstraktit ovat alla.
- Essi Jouhki (Oulun yliopisto): Teinikunnat kasvualustana elämään. Toimijuuden ja osallisuuden muistaminen oppikoulujen teinikuntien toiminnassa
- Liisa Lalu (Turun yliopisto): Nuori nainen sinipaidassa. Nostalgia, toiveet ja unelmat 1970-luvun nuoruuden taistolaisuutta muistellessa
- Kristiina Silvan (Helsingin yliopisto): Kommunistisen lapsuuden ja nuoruuden muistaminen nyky-Valko-Venäjällä
1. Teinikunnat kasvualustana elämään. Toimijuuden ja osallisuuden muistaminen oppikoulujen teinikuntien toiminnassa
Essi Jouhki (Oulun yliopisto)
Kouluikäisille lapsille ja nuorille tärkein vertaisryhmät ja yhteisöt löytyvät useimmiten kouluympäristöstä ja luokkahuoneesta. Tutkimusten mukaan turvallisen ja mielekkään kouluyhteisön rakentaminen tukee myös nuorten menestymistä sekä koulussa että myöhemmässä elämässä. Nykypäivänä on kuitenkin noussut huoli nuorten kouluviihtyvyyden heikkenemisestä ja yksinäisyyden lisääntymisestä. Kouluissa näitä ongelmia on yritetty ratkaista muun muassa kehittämällä oppilaskuntatoimintaa ja tukemalla vapaa-ajan harrastustoimintaa. Kouluyhteisön merkitystä ja koululaisten aktiivista toimijuutta voidaan arvioida myös katsomalla menneisyyteen aiempien koululaissukupolvien muistojen ja kokemusten kautta.
Yksi kouluhistoriamme näkyvimmistä koululaisyhteisöistä oli oppikoulujen teinikunnat. Jo vuosisadan alun oppikouluissa perustettiin konventteja tai toverikuntia tukemaan oppilaiden ”jaloa ja hupaisaa kumppanuutta”. Sotien jälkeisen koulutusmurroksen myötä sekä oppikoulujen että teinikuntien suosio kasvoi uusiin mittasuhteisiin. Teinikunnat olivat oppikoulujen 5.—8. luokkalaisten omaehtoista vertaistoimintaa, joka tarjosi ennen kaikkea mahdollisuuden ja kanavan sekä harrastaa että osallistua ja vaikuttaa yhteisiin asioihin. Teinikunnat järjestäytyivät valtakunnallisesti kattojärjestönsä Suomen Teiniliiton alle ajamaan aktiivista koululaispolitiikkaa ja edunvalvontaa. Teinikuntatoiminnasta muodostui teininuorison yhteiskunnallisen osallistumisen, vaikuttamisen ja kansalaiskasvatuksen toteuttamisen väylä. Kehitys kulminoitui 1970-luvun Teiniliiton ja teinitoiminnan puolue- ja ylipolitisoitumiseen sekä lopulta koko liikkeen romahdukseen. Peruskoulu-uudistuksen myötä teinikunnat muuttuivat lakisääteisiksi oppilaskunniksi. Teinikuntatoiminnan vaikutukset niin toimijoidensa elämään kuin suomalaiseen koulumaailmaan ovat olleet kauaskantoisia ja merkittäviä, mutta kuitenkin verrattain tutkimattomia.
Tutkimalla teinikuntatoimintaa sekä historiallisena ilmiönä että muisteltuna toimintaympäristönä ja yhteisönä voidaan ymmärtää nuoruuden toimijuutta ja osallisuutta eri aikakerroksissa; menneisyydessä, tässä hetkessä ja tulevaisuudessa. Tässä esityksessä tutkin väitöskirjaani varten keräämien laajojen haastatteluaineistojen ja historiallisten tutkimusaineistojen vuoropuhelun kautta miten kouluyhteisö ja yhteisöllisyys rakentuvat edeltävien koululaissukupolvien muistoissa. Painopiste on erityisesti siinä, miten osallisuus teinitoiminnassa on vaikuttanut heidän myöhempään elämäänsä ja miten toiminnan merkittävyyttä arvioidaan 2010-luvun näkökulmasta. Avaan kysymyksiä tutkimalla miten 1950—1960-luvuilla oppikoulua käyneet haastateltavat muistavat, kuvaavat ja ymmärtävät osallisuuttaan ja toimijuuttaan teinikuntien toiminnassa.
2. Nuori nainen sinipaidassa. Nostalgia, toiveet ja unelmat 1970-luvun nuoruuden taistolaisuutta muistellessa
Liisa Lalu (Turun yliopisto)
1970-luvun äärivasemmistolaiseksikin kuvailtu taistolainen liike onnistui houkuttelemaan joukkoihinsa paljon nuorisoa, ja poliittiselle liikkeelle ennen näkemättömän paljon nimenomaan nuoria naisia ja tyttöjä. Tässä esitelmässä paneudun nuoruuden taistolaisuuden muisteluaineistoon, joka on koottu SKS:n kirjoituskeruun ja haastatteluilla. Aineistossa entiset taistolaiset muistelevat siis nuoruuttaan, 40-50 vuoden takaisia tapahtumia, ajatuksia ja tunteita nyt, 2010-luvulla. Tähän muisteluun, kuten muistoihin yleensäkin, saattaa liittyä nostalgiaa.
Nostalgia on ihmiselle tyypillinen piirre ja melkein aina osa muistitietotutkimusta. Nostalgia sisältää kaipuun menneisyyteen – tässä nuoruuden taistolaisaikoihin – aikaan ja paikkaan jota ei enää ole. Nostalgian voi nähdä myös dialogina menneen, nuoruuden, kokemusten ja nykyisen aikuisen elämän välillä. Samalla siinä on läsnä vaihtoehtoinen tulevaisuus, tulevaisuus joka olisi voinut olla. Taistolaismuistoissa tämä näkyy erityisen hyvin, sillä vallankumous, jota nuoret radikaalit halusivat, ei koskaan tullut. Esitelmässä kysynkin, miten taistolaismuistoissa kuvataan nuoruutta, nuortaistolaisten tavoitteita ja toiveita, sekä pohdin, millainen rooli nostalgialla ja nykyhetkellä, jossa näitä muistoja tuotetaan, on. Miten nyt myöhäiskeski-ikäiset, jo eläkkeellä tai eläkeiän kynnyksellä olevat muistelijat kuvailevat ja kertovat taistolaista nuoruuttaan? Mihin muistoihin erityisesti kohdistuu hyvien asioiden korostamista ja ikävien tunteiden häivyttämistä, ja miksi? Miten nykyaika, jota varjostaa vasemmiston ja työväenliikkeen alamäki, ilmastonmuutos, sodat Ukrainassa ja Syyriassa sekä muut kansainväliset kriisit, näkyy nuoruuden taistolaismuistoissa?
3. Kommunistisen lapsuuden ja nuoruuden muistaminen nyky-Valko-Venäjällä
Kristiina Silvan (Helsingin yliopisto)
Vuosi 1991, jolloin Neuvostoliitto romahti ja Valko-Venäjä itsenäistyi, jakaa Valko-Venäjän historian kahteen hyvin erilaiseen aikakauteen. Miten tämä jakolinja on läsnä niiden ihmisten muistoissa, jotka tulivat täysi-ikäisiksi vuoden 1991 tienoilla? Miten kommunistisessa yhteiskunnassa elettyyn lapsuuteen ja nuoruuteen suhtaudutaan?
Esitelmä perustuu Valko-Venäjällä keväällä 2017 kerättyyn haastatteluaineistoon, jossa kartoitin Komsomoliin eli kommunistiseen nuortenliittoon liittyviä muistoja muistitietotutkimuksellisin ottein. Brežnevin ajan lasten- ja nuortenjärjestöjä on tarkasteltu hyvin vähän ”history from below” -näkökulmasta, vaikka ne olivat olennainen osa neuvostolapsuutta ja –nuoruutta. Akateemisen kiinnostuksen niukkuus liittyy paitsi järjestöjen epämiellyttäväksi koettuun poliittisuuteen, myös käsiteltävän aikakauden suhteelliseen tuoreuteen sekä venäläisen ja valkovenäläisen historiantutkimuksen kulttuuriin ja perinteisiin.
Tutkimuksessa nousi esille, että kommunistisen lapsuuden ja nuoruuden muistamiseen liittyy ristiriitaisia tunteita, jotka juontavat juurensa neuvostojärjestelmän poliittisuuden ja lapsuuden viattomuuden väliselle jännitteelle. Haastatellut puhuivat mielellään mukavista järjestömuistoista, kuten pioneerijärjestöjen kesäleireistä tai Komsomolin kesätyömatkoista. Epämiellyttäviä tapahtumia, esimerkiksi pakollisiin lokakuun vallankumouksen mielenosoituksiin osallistumista, muisteltiin huumorin avulla. Yleisesti järjestötoiminta koettiin osana neuvostoelämän arkipäivää, jota ei kyseenalaisettu tai eritelty.
Muistamisen narratiiveihin vaikuttavat lukuisat tekijät, joista osa on universaaleja ja erityisiä juuri Valko-Venäjän kohdalla. Tässä esityksessä tarkastelen kahta erityistekijää: valtion harjoittaman virallisen muistin politiikan vaikutusta sekä kulttuurisesti haastavaa haastatteluasetelmaa.
Valko-Venäjän yli pyyhkäisi 1990-luvun alussa kommunisminvastaisuuden aalto, mutta presidentti Lukashenkan noustua valtaan v. 1994 valtion virallinen kanta kommunismia kohtaan muuttui suopeaksi. 2000-luvulla valtiollinen lapsi- ja nuorisojärjestötoiminta elvytettiin pitkälti neuvostoaikaisen mallin mukaiseksi. Kommunistisia lapsi- ja nuorisojärjestöjä ei siis kritisoida - päinvastoin.
Haastatteluasemaan toi omat haasteensa se, että haastattelija ja haastateltava edustivat eri sukupolvia ja kulttuureja. Vaikka kaikki haastattelut tehtiin haastateltavien äidinkielellä (venäjäksi), useat haastateltavat huomauttivat, että minun oli nuoren ikäni ja eri kulttuuritaustani takia mahdotonta ymmärtää tutkittavaa aihetta.
Paperin tavoitteena on kommunistisen lapsuuden ja nuoruuden muistojen analysoimisen lisäksi nostaa esille lapsuuden ja nuoruuden muistamiseen liittyviä yleisiä metodisia ja eettisiä kysymyksiä. Miten lapsuutta ja nuoruutta voidaan lähestyä muistitietotutkimuksellisesta näkökulmasta?