Nuorisotutkimuksen ikärajat

Sinikka Aapola


Tehtäväni on siis puhua nuorisotutkimuksen ikärajoista. Heti aluksi toteaisin, että kysymys nuoruuden ikärajoista on usein toistuva ja nuorisotutkimukselle jo määritelmänomaisesti varsin perustavanlaatuinen kysymys: sen avulla perustellaan, miksi on mielekästä tutkia jotain erityistä ikäryhmää. Taustalla on oltava ajatus, että ikä on merkityksellinen tekijä. Samalla se on kuitenkin myös valitettavan epäinspiroiva kysymys. Ikärajanko perusteella siis tulisi määritellä, kuka oikeastaan on nuori, ja kehen siis nuorisotutkimus oikeastaan kohdistuu, tai kehen sen tulisi kohdistua. Mihin ikärajat vedetään?

Yleisimpänä vastauksena tarjotaan tiettyä kronologisen iän perusteella määriteltyä joukkoa. Esimerkiksi nuorisotutkimuksen iltapäivällä jaettavan uuden gradupalkinnon kutsussa esitettiin nuoruuden ikärajaksi noin 10-29-vuotiaat. Tällaiset ikärajat ovat kuitenkin aina myös kyseenalaisia - ja tällä hetkellä ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin nuorisotutkimuksen lyhyen historian aikana. Tämän päivän yhteiskunnassa käydään jatkuvaa neuvottelua ikämääritelmistä ja eri ikävaiheiden sisällöistä. Lähes joka kerta kun avaa lehden, törmää artikkeliin, jossa joku arvioi meneillään olevaa ikäkauttaan, tai jossa pohditaan, miksi yhä nuoremmat juovat viinaa, tai kiistellään, minkä ikäinen tulisi laittaa rikosoikeudelliseen vastuuseen. Käsitykset siitä, mikä on sopivaa tai epäsopivaa tietyssä elämänvaiheessa ja tietyssä iässä, ovat jatkuvan neuvottelun alaisena myös suomalaisessa yhteiskunnassa, joskin ilmeisesti myös laajemmin länsimaisessa kulttuuripiirissä. Elämänkulku on yhä yksilöllistynyt. Kronologinen ikä ennustaa nykyään aika huonosti sitä, mitä ihminen tekee. Alle 16-vuotias on lain perusteella oppivelvollisuuden piirissä, ja lain mukaan alaikäinen, mutta samainen alle 16-vuotias voi kuitenkin olla myös jo oman lapsen vanhempi, oman yrityksen toimitusjohtaja, tietokone-ekspertti, menestyvä huippu-urheilija tai ainakin työssä melko monta tuntia viikossa. Myös sukupuoli, asuinpaikka, vanhempien sosiaalinen ja kulttuurinen tausta yms. tekijät erottelevat nuoria. Onkin syytä kysyä, onko ylipäätään mielekästä rajata tutkimuskohdetta tietyn kronologisen iän perusteella.

Kronologinen ikä on kuitenkin nyky-yhteiskunnassa yhä varsin merkittävä sen vuoksi, että viralliset instituutiot luokittelevat ihmisiä sen perusteella; esim. koulu ja oikeuslaitos käyttävät näitä kronologiseen ikään perustuvia institutionaalisia ikärajoja. Koulukin on kuitenkin jo osoittanut joitain merkkejä ikärajojen purkamisesta: on luokaton lukio ja kohta ehkä luokaton peruskoulukin, jossa etenemistä ei ole sidottu ikävuosiin siten kuin nykykoulussa. Kuitenkin yhä alle 18-vuotiaat on asetettu samaan asemaan yhteiskunnassa - heiltä on kielletty monia oikeuksia mitä muilla, täysikäisillä kansalaisilla on. Siinä mielessä on siis mielekästä puhua kronologisen iän rajaamasta nuoruudesta erityisenä positiona ja kokemuksena nyky-yhteiskunnassa.

Tuntuu kuitenkin siltä, että kalenteri-iälle oletetaan erityisen paljon selitysvoimaa kalenteri-iälle yleensä juuri lapsuudessa ja nuoruudessa. Laeissa ja asetuksissa määritellään runsaasti erilaisia vähimmäis- ja minimi-ikärajoja, jotka kohdistuvat juuri lapsiin ja nuoriin. Oletetaan heidän siis olevan keskenään samanlaisempia kuin tietynikäisen aikuisväestön? Näitä virallisesti määriteltyjä ikärajoja on lukuisia. Monet näistä ikärajoista on säädetty alunperin suojelemaan lapsia/nuoria hyväksikäytöltä ja heille vahingollisiksi katsotuilta asioilta, joten siinä mielessä kyse on hyvää tarkoittavista rajoituksista. Ikärajoilla on kuitenkin myös kääntöpuoli: ne tekevät lapsista ja nuorista yhteiskunnassa vajaavaltaisia toimijoita, ja siksi ne ovat varsin ongelmallisia.

Esimerkkejä ikärajoista: 7-16-vuotiaita koskee oppivelvollisuus; 12-vuotiaita voidaan kuulla oikeusistuimessa esimerkiksi lapsenhuoltajuuskiistoissa, 14-vuotias voi tehdä palkkatyötä tietyn määrän tunteja päivässä, 16-vuotias saa olla seksisuhteessa, 16-vuotias voi ajaa kevytmoottoripyörää jne., kunnes 18-vuotias on täysi-ikäinen ja voi mm. äänestää ja ylipäätään saa vallan päättää omista asioistaan. Mutta ikärajat eivät lopu siihenkään: alle 24-vuotiaat pyritään taloudellisilla sanktioilla ohjaamaan joko opiskelemaan tai hakeutumaan töihin; jollei tee kumpaakaan, ei saa yhteiskunnan tukeakaan. Siis institutionaalisilla ikärajoilla mitaten nuoruus on pidentynyt. Tässä yhteydessä ihmettelen yhä, että jos näillä ikärajoilla on ensisijaisesti tarkoitus suojella lapsia ja nuoria, miksi ollaan nyt ensimmäiseksi poistamassa rikoslain nuorisopykälää, eli halutaan alle 15-vuotiaidenkin joutuvan vastaamaan aikuisen tavoin rikoksistaan, mutta vastaavaa intoa ei ole esimerkiksi äänestysikärajan alentamiseen, joka taas edistäisi pieneltä osaltaan nuorten osallistumista?

On kuitenkin muitakin tapoja määritellä ikää kuin kronologinen ikä: mm. symboliseen ikään ja fyysiseen ikään perustuvat määrittelyt. Symbolisella iällä tarkoitan erilaisten ikää symboloivien toimintojen, tapojen, taitojen tai esineiden tms. perusteella tapahtuvaa ikämäärittelyä. Fyysisellä iällä taas tarkoitan ulkonäön perusteella tapahtuvaa ikämäärittelyä. Molemmat saattavat olla varsin merkityksellisiä nuoren elämässä epävirallisessa vuorovaikutuksessa ja yksityisillä elämänalueilla. Olen käsitellyt näitä seikkoja laajemmin toisaalla (kts. Aapola 1999; Aapola, ilmestyy 2003). Näillä muilla iän määrittelytavoilla mitatenkin nuoruus näyttää venyneen molemmista päistään. Lapsuuteen on hiipinyt piirteitä, jotka on pitkään liitetty nuoruuteen, ensinnäkin fyysisen iän perusteella määriteltynä: fysiologinen kypsyminen tapahtuu yhä nuorempana. Toiseksi on symboliseen ikään kuuluvia, nuoruuteen liitettyjä ilmiöitä ja kulttuurisia käytäntöjä, jotka nähty tyypillisinä nuoruudelle. Myös näiden alueella on havaittavissa toisaalta aikaistumista ja toisaalta "venymistä". Jo alle 10-vuotiaatkin toimivat mm. kuluttajina usein rinnan vanhempien nuorten kanssa ostaessaan vaatteita, musiikkia, elokuvia jne. Myös esim. heteroseksuaalinen seurustelu saattaa alkaa jo ala-asteen alaluokilla, ja erilaiset populaarikulttuurin ilmiöt ja niiden kulutussovellukset ovat jo hyvinkin nuorten lasten arkipäivää (tai toisaalta, hyvinkin vanhojen ihmisten arkea).

Kärjistäen: sekä 5-v. tyttärellä, 35-v. äidillä ja 60-v. isoäidillä voi kaikilla olla napapaita ja tatuointi, ja he voivat käydä vaikkapa pop-ryhmän konsertissa. Voiko tällä perusteella sanoa, että he kaikki kuuluvat nuorisokulttuurin ja siten myös nuorisotutkimuksen piiriin?

Miten siis voi määrittää, mistä nuoruus alkaa ja mihin se päättyy? On yhä vähemmän selkeitä rajapyykkejä, jotka saavutettuaan voisi tuudittautua ajatukseen siitä, että on päässyt "perille". Koulutusta pitää nykyään jatkaa koko ikänsä, mikäli ei halua pudota työelämän kelkasta, vakinaiset työpaikat ovat tulleet harvinaisiksi, ja omasta asunnostakin voi joutua palaamaan vanhempien luo vielä monta kertaa. Parisuhdettakin voi joutua rakentamaan uudelleen deittailun kautta vielä eläkeiässä. Harva asia tai sosiaalinen asema ihmiselämässä on sellainen, että sen saavutettuaan voi olla varma siitä, ettei sitä enää menetä.

Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että ei ole mielekästä puhua yhdestä ikävaiheesta ilman muita ikävaiheita - ne peilautuvat aina toisiinsa. Lapsuus ja nuoruus peilautuvat erityisesti aikuisuuteen, jonka ajatellaan olevan niistä poikkeava. Siinä missä lapsen ja nuoren ajatellaan olevan mm. riippuvaisia, mielialaltaan ailahtelevia ja tulemisen tilassa olevia, aikuisen tulisi olla "valmis", itsenäinen ja tasapainoinen.

Mutta nyky-yhteiskunnassa vaikuttaa siltä, että nimenomaan aikuisuus alkaa olla katoava luonnonvara? Monet perinteisesti aikuisuuteen liittyvistä seikoista ovat siirtyneet yhä pidemmälle, ja osa ihmisistä ei koskaan saavuta näitä merkkipaaluja, kuten pysyvää työpaikkaa, ammattia tai edes taloudellista itsenäisyyttä, oma asuntokin on sellainen jonka voi menettää ja muutenkin ihmisen identiteetti tuntuu pysyän jatkuvassa tulemisen tilassa. Nämä ovat asioita, jotka on perinteisesti liitetty nuoruuteen.

Nuorisotutkimuksella ei ole sinänsä pelättävää - vaikuttaa siltä, että nuoruus on venymässä aina vain pidemmäksi. Monet nuoruuteen liitettävät ilmiöt ovat itse asiassa nykyään myös läsnä muissa elämänvaiheissa.

Mitä siis pitäisi tutkia, miten ja miksi?
Ainakin sitä, miten viralliset kronologiset ikärajat määrittelevät nuorten elämää, ja miten ne sopivat tai eivät sovi heidän elämänkokonaisuuteensa. Ne on esimerkiksi lakiin laadittu alunperin tarkoituksena suojella lapsia ja nuoria. Kuitenkin saattaa olla, että jotkut näistä ikärajoista suojelemisen sijasta pikemminkin rajoittavat ja estävät nuoria ja heidän osallistumistaan yhteiskunnan toimintaan. Ainakin olisi syytä vakavasti uudelleen pohtia erilaisten ikärajojen merkitystä.

Ja myös olisi syytä pohtia, mitä perusteluja näillä ikärajoilla on ja on ollut, ja miten niitä nykyään perustellaan. Esim. jyväskyläläisen tutkijan Timo Harrikarin meneillään oleva genealoginen tutkimus rikoslain ikärajojen vaiheista ja ikärajojen perusteluista Suomessa on tällaisesta tutkimuksesta hyvä esimerkki.

Olisi tutkittava lisää sitä, miten jäykät, virallisesti määritellyt ikärajat esimerkiksi koulutuksessa ja oikeuslaitoksessa vaikeuttavat nuorten elämää, kun he muutoin usein sukkuloivat ja vaihtelevat sujuvasti kontekstista toiseen. Yksityisillä elämänalueilla ikärajoista voidaan neuvotella tilanteen ja yksilön mukaan, mutta julkisilla elämänalueilla jousto on harvinaista. Miten modernisoituvan yhteiskunnan tarpeisiin luotu luokittelu kronologisen iän perusteella soveltuu jälkimoderniin yhteiskuntaan, jossa kuitenkin moni muukin perinteinen kategorisoinnin tapa on problematisoitu?

Tähän liittyen olisi minusta tärkeä kysyä nuorten omia näkemyksiä siitä, miten he kokevat nämä eri ikärajat ja niiden oikeutuksen ja seuraukset omassa elämässään. Usein ikärajojen merkitykset ovat myös sukupuolitettuja - vaikuttaa siltä, että tytöiltä odotetaan varhaisempaa "kypsymistä". Tällä on heille sekä myönteisiä että kielteisiä seurauksia. Näistäkin olisi saatava lisää tietoa, samoin kuin esimerkiksi kulttuurisen ja etnisen taustan merkityksestä.

Yleisesti ihmisiin kohdistuvan tutkimuksen piirissä, kuten myös nuoriso-tutkimuksessa, olisi ryhdyttävä miettimään tarkemmin, millainen luokitteleva tekijä ikä oikeastaan on. Usein sitä käytetään tutkimuksessa yksinkertaisena taustamuuttujana, jota ei tarvitse sen erityisemmin perustella. Joskushan on institutionaalisia seikkoja, joiden perusteella tietyn ikäryhmän tutkiminen on mielekästä, mutta yhä enemmän voi kuitenkin kyseenalaistaa iän merkitystä. Eli, peräänkuulutan epäluuloa erilaisiin kronologisen iän perusteella määriteltyihin yleistäviin ikärajoihin. Ikä on kontekstuaalista ja ikärajat merkityksellisiä vain suhteessa johonkin tiettyyn ilmiöön. Erään tutkimukseeni osallistuneen nuoren sanoin: "Ikärajat haisee".

Olisi myös hyvin tärkeää lisätä vuoropuhelua eri elämänvaiheita tutkivien tutkijoiden välillä. Olisi pyrittävä selvittämään, mitä yhteistä voisi olla lapsuustutkimuksella, nuorisotutkimuksella ja vanhuustutkimuksella? Nyt eri elämänvaiheiden tutkimusta tehdään varsin erillään toisistaan, usein eri tieteenalojen piirissä, ja varsin eri käsitteiden ja teorioiden varassa. Erityisesti nuorisotutkimuksen ja lapsuustutkimuksen välistä vuoropuhelua tulisi lisätä: mitä yhteisiä näkökulmia ja käsitteitä lapsuus- ja nuoruustutkimus voisivat hyödyntää? Uskon, että näillä eri tutkimussuuntauksilla olisi paljon annettavaa toisilleen, varsinkin juuri nyt, kun eri elämänvaiheiden sisällöt tuntuvat olevan lähestymässä toisiaan yhä enemmän.

Haluaisin kiittää lapsuustutkija Harriet Strandellia ja sosiaaligerontologi Jyrki Jyrkämää elämänvaiheiden tutkimusta koskeneista keskusteluista, joiden pohjalta sain virikkeitä tämän puheenvuoron laatimiseen.

Puheenvuoro on pidetty 21.11.2002 Nuorisotutkimusseuran järjestämillä Nuorisotutkimuksen päivillä Helsingissä.

takaisin