Näkökulma 18: Mukaan matkojenkin päästä? Kilometrien kirot ja mahdollisuuksien tasa-arvo

Päivi Armila

Lue Näkökulma 18 pdf-tiedostona täältä.
Lue Näkökulmien 17-18 yhteinen julkaisutiedote.

”Sitten sellanenhan on havaittavissa et kun meillä lukio loppu [lopetettiin] niin sitten osa täältäkin on et lukioon on matkaa 65 kilometriä. No sama matka on tietysti ammattioppilaitoksen koulutuspaikkaan kaupungin keskustaan. Niin meillä tämmönen aktiivinen porukka, ne jotka oli [nuoriso]talotoimikunnassa ja muissakin muutenkin aktiivisia, niin monet sanoi että ei jaksa. Et jos ne lähtee täältä kuudelta [aamulla kouluun] ja tulee puol kuudelta [illalla kotiin] niin ne on ihan venttejä. Et ku ei jaksa.” (Nuoriso-ohjaaja maakuntakeskukseen liitetyssä reunakylässä)

Hallituksemme Ratkaisujen Suomi -ohjelmassa painotetaan tasa-arvoa ja visioidaan maata, jossa jokainen kokisi olevansa tärkeä ja huomioitaisiin arvokkaana. Psykologisissa ja sosiaalipsykologisissa analyyseissa itsensä arvokkaaksi, tärkeäksi ja tarpeelliseksi kokemisen on katsottu liittyvän yhdenvertaisuuden tunteeseen, mahdollisuuteen osallistua yhteiseen toimintaan sekä edellytyksiin tehdä erityisesti omaa elämää rakentavia valintoja itselle mielekkäissä puitteissa (esim. Breakwell 1986). Nuorille keskeiset mahdollisuudet kytkeytyvät nuoruuden elämänvaiheessa tärkeille elämänkentille: koulunkäyntiin, harrastusmahdollisuuksiin, työharjoitteluympäristöihin ja vertaissuhteiden ylläpitämiseen - ikäisten seurassa oleskeluun. Kun katse käännetään syrjäisten ja vähäväkisten kylien nuorten arkeen ja kokemuksiin, hallituksen strategisen ohjelman visiot, tavoitteet ja toimenpidesuunnitelmat joutuvat väistämättä kriittisen arvioinnin kohteiksi.

Yhä kapeutuva koulutustarjonta

Kaupunkikeskusten ja asutuskeskittymien ulkopuolinen syrjäseutu tyhjenee varsinkin nuorista sukupolvista. Myös erityisesti nuorille suunnatut palvelut muuttavat keskuksiin, yksi toisensa jälkeen. Sitä, kumpi edellä mainituista liikehdinnöistä on syy ja kumpi seuraus, on vaikea todeta; ilmiöt ruokkivat toisiaan vastavuoroisesti. Keskusten imu ei nuorten maailmassa liity vain hyvinvoinnin kannalta olennaisten palvelujen ympärille: urbanisoituva elämäntapa ”menomestoineen”, elämänsykkeineen ja runsaine valinnanmahdollisuuksineen tuottaa vahvasti sen hyvän elämän kuvan, jota tänään halutaan elää todeksi. Reunojen pieniin kyliin on kuitenkin sinne tänne jäänyt muutama nuori – joko omasta halustaan tai vanhempiensa elämänvalintojen vuoksi.

Viimeaikaisissa tutkimustehtävissäni olen liikkunut erilaisissa tutkijatyöryhmissä[1] syrjäkylissä, etupäässä maamme itäisissä periferioissa pitkien väli­matkojen, korkean työttömyyden ja väestökadon alueilla. Olemme käyneet haastattelemassa peruskoulua käyviä nuoria, peruskoulun jättäneitä nuoria, nuoriso- ja opinto-ohjaajia sekä nuorten vanhempia. Olemme kulkeneet nuorten kanssa ”kylällä” ja pyytäneet heitä esittelemään asuinympäristöjään sekä istuneet aamupimeissä koulubusseissa kuunnellen ja katsellen välillä väsyneiden, välillä riehakkaiden koulunkävijöiden matkaamista. Tätä kirjoitusta varten olen seulonut hallituksen strategiaohjelmasta ne asiat, jotka erilaisten tutkimusaineistojemme ja tutkijakokemustemme puitteissa piirtävät mieleeni muutaman kysymysmerkin.

[1]   Kanssatutkijoinani ovat kulkeneet erityisesti Sinikka Aapola-Kari, Terhi Halonen, Esko Hartikainen, Leila Hurmalainen, Tuula Joro, Mari Käyhkö, Sirja Möttönen ja Ville Pöysä.

Suomessa eletään oppimis- ja koulutusyhteiskunnassa, joka määrittelee selviytyjänsä ja syrjäytyjänsä pitkälti koulussa suoriutumisen kriteerein. Koulutuksellista oikeudenmukaisuutta on maassamme määritelty mahdollisuuksien tasa-arvon periaatteella ja pyrkimyksillä. Koulutussosiologisissa analyyseissa (esim. Kivinen ym. 2012; Harinen & Sabour 2013; Käyhkö 2014; ks. myös Näkökulma 15) on monta kertaa osoitettu, että monenlaiset yhteiskunnalliset ja kulttuuriset rakenteet (sukupuolijärjestelmä, yhteiskuntaluokkahierarkia, etninen eriarvoisuus, vammaisten asema) ovat edelleen jarruttamassa tämän tasa-arvo­tavoitteen saavuttamista. Nuorten kouluttautumismahdollisuuksia ja -valin­toja sekä koulutukseen valikoitumista tai sen keskeyttämistä tutkittaessa on toistaiseksi katsottu alueellisuuteen vain harvoin (ks. kuitenkin Käyhkö 2016). Kouluverkoston jatkuvasti kasvava ”silmäkoko” velvoittaa kuitenkin tutkijakatseen kääntämistä myös tähän teemaan – syrjäkylänuoruuteen, jota eletään kaukana kouluista ja julkisen liikenteen puutteessa.

Hallituksen strategioissa (Hallitusohjelman luvussa 5) nuorten kouluttautumiseen kiinnitetyt tavoitteet ja toimenpiteet liittyvät erityisesti digitaalisten oppimisympäristöjen käyttöönottoon, kouluissa opeteltavien vieraiden kielten valikoiman monipuolistamiseen, työssä oppimisen painottamiseen ja nopeaan työelämään siirtymiseen. Tutkimusaineistojamme vasten peilattuina nämä missiot saattavat kuitenkin osoittautua työläiksi toteuttaa. Aineistojemme nuorissa on koululaisia, jotka asuvat kaukana kaapeleista ja valokuiduista, ICT-pimennossa, eivätkä kykene opiskelemaan ajanmukaisissa digiympäristöissä. He eivät myöskään kykene osaltaan vastaamaan hallituksen huutoon lähes kaikkien keskeisten palvelujen digitalisoimisesta. Valinnaisten kielten opiskeluryhmiin löytyy vain harvoin tarpeeksi osallistujia, eikä korkeasta työttömyydestä kärsivillä seuduilla ole työssä oppimisen tai nopean työelämään siirtymisen paikkoja. Työharjoittelu keskuksissa puolestaan voi kaatua siihen, että työnantajan aikataulut eivät taivu sen ainokaisen syrjäkylälle ajavan linja-auton (joka yleensä liikennöi vain kouluaikoina) aika­taulutukseen. Tällaisten tutkimus­havaintojemme edessä voikin toivoa, että nuorten koulutuksellista tasa-arvoa visioitaessa otetaan konkreettisesti huomioon myös kilometrien osallistumista estävä voima ja pohditaan ratkaisuja sen taltuttamiseksi.

”Koulutuksen päällekkäisyyksien poistaminen” hallituksen reformina herättää vääjäämättä huolen siitä, että reunojen nuorten koulutuksellisten valintojen valikoima kapenee entisestään. Toista astetta käyville tai sinne hakeutuville syrjäseutunuorille se on kapea jo nyt. Ammatillisen koulutuksen viimeaikainen kehityskulku opintolinjojen lakkauttamisineen on merkinnyt sitä, että yhä useampi syrjäkylänuori valitsee saman alan kuin hänen kaverinsa on valinnut, koska realistisesti saavutettavissa olevalla koulutustarjottimella ei ole mitään muuta. Lukioverkon harventuminen puolestaan on merkinnyt sitä, että yhä harvemmassa syrjäkyläkodissa vietetään ylioppilasjuhlia. Ne reunojen nuoret, joilla on vanhempia sisaruksia tai muita perheenjäseniä ja sukulaisia kaupungeissa, ovat onnellisessa asemassa, koska he pääsevät laajemman tarjonnan piiriin voidessaan valita opiskelualansa tällaiselta ”tukikohtapaikkakunnalta”. He saattavat myös saada perheiltään luvan muuttaa pois kotoa heti peruskoulun jälkeen helpommin kuin ne nuoret, jotka olisi heitettävä suureen tuntemattomaan.

Julkinen liikenne osaksi koulutuspolitiikkaa

Jos ja kun yhä useamman on lähdettävä reunoilta kauas opiskelemaan (ainakin jos mielii omaksi koetulle alalle), halpa ja tarpeeksi tiheästi myös haja-asutusalueella liikennöivä julkinen liikenne sekä turvallinen opiskelija-asuntolakäytäntö on syytä mitä pikimmiten nostaa koulutuspoliittisia käytäntöjä ruotivalle keskusteluagendalle. Nythän hallitus on toiminut pikemminkin päinvastoin ilmoittaessaan lakkauttavansa tuen useille junaliikenteen yhteyksille, jotka ovat palvelleet syrjäseutuja. Esimerkiksi Itä-Suomessa suunnitellut leikkaukset merkitsevät sitä, että junayhteydet loppuvat pieniltä paikkakunnilta, mikä heikentää entisestään julkisen liikenteen toimivuutta.

Tämän kirjoituksen alussa siteerattu nuoriso-ohjaaja tuo esiin toisen nuoruudessa tärkeän elämänpoliittisen olemisen ja tekemisen kontekstin: yhteiseen toimintaan osallistumisen. Syrjäseutuaineistomme osoittaa, että yhtäältä pitkien koulumatkojen raskauttamat koulupäivät syövät reunojen nuorten osallistumisvoimaa ja toisaalta koulukyydityksen ulkopuolisen julkisen liikenteen puute – jälleen – pitää nuoret illalla tiukasti kodeissaan, ellei heillä satu olemaan hyväntahtoisia ja kuljetushaluisia vanhempia tai naapureita. Kulkemismahdollisuuksien puutteeseen törmäsimme myös haastatellessamme erästä nuorten kulttuurikerhoa vetävää taidekasvattajaa (Harinen 2015). Hallituksen strateginen tavoite kulttuurin tuomisesta lähelle jokaista (ks. Näkökulma 17) velvoittanee tavoitetta täytäntöön panevia tahoja huomioimaan sen, että ”jokainen” tarkoittaa myös matkojen päässä asuvia nuoria – sitäkin aineistomme tyttöä, joka on kylänsä ainoa nuori ja asuu 20 kilometrin päässä harrastuspaikoista sekä ensimmäisestä ja parhaasta, ehkä myös ainoasta, ystävästään.

Kuntien tukitoimet nuorille vaihtelevat

No mie harrastan jalkapalloo Risukankaan [paikkakunnan nimi muutettu] joukkueessa. Harjotukset on neljä kertaa viikossa Risukankaalla, sinne on jottain 45 kilometrii täältä, ei oo lähempänä yhtään joukkuetta. (…) äitin kyyvissä meen, se käy kaupoilla sit samalla. Viepi ja tuopi.
[15-vuotias yläkoulupoika]

Tutkimusretkillämme kylissä olemme tutustuneet kuntiin, joissa kysymys kilometreistä on ymmärretty ja otettu positiivisen vakavasti. Esimerkiksi Ilomantsissa kunta tukee nuoriaan tarjoamalla lukio-opetusta omalla paikkakunnalla, järjestämällä opiskelijoille ilmaista ja valvottua asuntolatoimintaa ja maksamalla reunoilta ”kylälle” (esimerkiksi nuorisotyön toimintaan) tuleville nuorille viikoittaisen kerhotaksikyydin kotikulmilta nuorisotalolle ja takaisin. Paikkakunnilla, joilla on paljon asutuksen läheisiä susi- ja karhuhavaintoja, riistanhoitoyhdistys on puolestaan saattanut järjestää maksuttoman ”petokyydiksi” kutsutun kotiovelta kouluun -taksikyydityksen.

Tutkijakokemustemme myötä voi todeta, että hallitusohjelman missio kasvukäytävien vahvistamisesta on reuna-alueiden ja niillä viihtyvien näkökulmasta pelottava. Kuntaliitosten tuottamat syrjäiset kaupunginosat vanhenevat, tyhjenevät ja pimenevät edelleen, kasvukeskusten ja -käytävien imussa. Itsenäisinä kuntina jatkavat kaukaiset pikkupaikkakunnat puolestaan, kenties olemassaolonsa oikeutuksesta rimpuillessaan, koettavat pitää huolta nuoren väestönsä hyvinvoinnista, palveluista, valinnanvarasta. Tällä tavoin ne haluavat tarjota nuorille mahdollisuuksia kokea, että he ovat tärkeitä, arvokkaita ja huomioituja. Nämä pyrkimykset myös näkyvät nuorten kertoessa kotipaikkakokemuksistaan. Hallitusohjelmassa painotetaan kyllä kaikkien kuntien vastuuta, mutta missä taataan se, että nuoren asema moniin asioihin oikeutettuna kansalaisena ei ole riippuvainen siitä, missä kunnassa hän sattuu asumaan? Miten voidaan varmistaa se, että reunakylän nuoren nykyinen arkielämä ja tuleva elämänpolku eivät jää liiaksi sen varaan, millaiseen perheeseen hän on sattunut syntymään?

Kirjoittaja

Päivi Armila
YTT, yliopistonlehtori
Armila tutkii erilaisia yhteiskunnallisia marginaaleja ja eriarvoisuuksia.

KUVA: Sole Lätti

Lähteet

Breakwell, Gynis (1986) Coping with Threatened Identities. London: Psychology Press.

Harinen, Päivi (2015) Korpeimme kuiskintaa. Puheenvuoro nuorisolakimuutoskeskustelussa. Saatavissa: http://kommentti.fi/node/1056 

Harinen, Päivi & Sabour, M’hammed (2013) Ethnic inequality and discrimination in secondary education: Finland. Peter Stevens & Gary Dworkin (toim.) Ethnic inequality in education. UK: Palgrave McMillan, 308-327.

Kivinen, Osmo, Hedman, Juha & Kaipainen, Päivi (2012) Koulutusmahdollisuuksien tasa-arvo Suomessa. Eriarvoisuuden uudet ja vanhat muodot. Yhteiskuntapolitiikka 5(77), 559-566.

Käyhkö, Mari (2014) Kelpaanko, riitänkö, kuulunko? Työläistaustaiset naiset, yliopisto-opiskelu ja luokan kokemukset. Sosiologia 1(51), 4-20.

Käyhkö, Mari (2016) Kotoa pois pakotetut? Syrjäseutujen nuorten toiselle asteelle siirtyminen ja koulutuksen alueellinen eriarvoisuus. Julkaistaan kevättalvella 2016. 

Ratkaisujen Suomi. Pääministeri Juha Sipilän hallituksen strateginen ohjelma 29.5.2015. Hallituksen julkaisusarja 10/2015.