Nuorisotutkimus 4/2012 - Elämäntapa

Elämäntapa-teemanumeron vastaava toimittaja on Sari Näre.

Varastossa
Sisällysluettelo

Pääkirjoitus

Sari Näre
Elämäntavoista suojaa nuorten kilpailuttamisessa

Artikkelit

Merja Kylmäkoski
Nomadinen pätkätyö nuoruuden elämänpoliittisena valintana

Sini Ahvensalmi & Marjatta Vanhalakka-Ruoho
Opinnoissa menestyvien lukiotyttöjen koulu-uupumus elämänhistorian kontekstissa

Päivi Berg
Kunnon kansalaisia kasvattamassa – vanhempien ja valmentajien näkemyksiä kodin ja urheiluseuran kasvatustehtävistä

Lektiot

Lotta Haikkola
Monipaikkainen nuoruus

Riitta Hänninen
Puuterilumen lumo – tutkimus lumilautailukulttuurista

Satu Valkonen
Television merkitys lasten arjessa

Riina Kokkonen
Mittarissa lapsen keho ja vanhemmuus

Katsaukset

Kaarina Pesonen
Lapsena hylätystä aikuisena auttajapersoonaksi

Jonna Similä
Seksi nuorten naisten sivutyönä – suojamekanismeja ja makuuhuoneterapiaa

Arviot

Päivi Harinen
Kosmopoliittista mikropolitiikkaa

Raportit

Mirja Määttä
Nuorisotutkimuskonferenssit Irlannissa ja Espanjassa 2012

Nuorisotiedon kirjaston uutuusluettelo

Paras Nuorisotutkimus-artikkeli vuonna 2011

Elämäntavoista suojaa nuorten kilpailuttamisessa


Nuorten elämäntavoilla on vaikutuksensa sekä jälkipolviin että edeltäviin polviin. Elämäntavoilla paitsi ylläpidetään myös muutetaan yhteiskuntaa. Kilpailuyhteiskunnan paineita voi tasoittaa elämäntapavalinnoilla. Tässä Nuorisotutkimus-lehden elämäntapaa koskevassa teemanumerossa kurkistetaan nuorten tapoihin muovata elämäänsä vaihtoehtojen vähyydessä sekä tapoihin, joilla heidän elämäntapoihinsa yritetään vaikuttaa jotta ne eivät poikkeaisi liikaa normikansalaisuuden edellytyksistä.

Elämäntavassa kietoutuvat yhteen arkea strukturoivat tavat ja käytännöt, toimintaa kehystävät arvot, asenteet ja elämänkatsomus sekä valintoja ohjaava kulutustyyli ja ihmissuhteet. Myös suhde työhön on keskeinen elämäntapaa muovaava tekijä. Niinpä työelämässä tapahtuvat muutokset vaikuttavat nuorten kehittämiin elämäntapoihin, joilla puolestaan on vaikutusta työmarkkinoihin. Epätyypillisiin työsuhteisiin ja heikkoon sosiaaliturvaan perustuvan työelämä­suhteen alisteisuus ansio- ja työsuhdeturvaan liittyvän työelämäkiinnityksen kanssa tuottaa elämäntaparatkaisuja, joissa nuoret ovat edelläkävijöitä. Elämäntapoja muovaamalla pyritään elämänhallintaan. Nimenomaan nuoret ovat elämäntapakokeilujen mestareita.

Nuorten yhteiskuntatakuulla yritetään vaikuttaa siihen, millaisia elämäntapoja nuoret kehittävät pysyäkseen protestanttisen työeetoksen kaidalla tiellä. Ettei nuoria vain hairahtuisi luovimaan elämäntavoissa, joissa työ ei ole keskeisellä sijalla. Suuri osa nuorista kulkeekin pitkin normitettua reittiä peruskoulusta jatko-opintoihin, ammattiin ja työhön, perheen perustamiseen ja asuntolainaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa tämän konventionaalisen tien kulkeminen merkitsee tyypillisesti puurtamista ja ruuhkavuosia, mahdollista itsensä toteuttamisen intoa, joka voi hiipua havaintoon siitä, ettei tuottavuudella ja kokemuksella välttämättä olekaan arvoa. Törmätessä työelämän vääryyksiin rekrytoinnista alkaen luottamus järjestelmän oikeudenmukaisuuteen kärsii. Kun monet nuoret näkevät, mitä vanhemmille tapahtuu – kovasta työnteosta saa kiitokseksi uupumuksen ja pahimmassa tapauksessa yt-neuvotteluiden tuloksena potkut – he saattavat oppia jo varhain suojautumaan liialta sitoutumiselta työhön.

Entä ne nuoret, jotka eivät halua kulkea tai pääse kulkemaan tavanomaista tietä koulusta työelämään ja normityösuhteeseen? Yhteiskuntatakuun tavoitteena on ”edistää nuoren koulutukseen ja työmarkkinoille sijoittumista, estää nuoren työttömyyden pitkittyminen ja estää nuorten syrjäytymistä”, mutta ”yhteiskuntatakuuseen sisältyy myös nuoren oma aktiivisuus”, kuten yhteishakuvelvollisuus, jonka laiminlyönnistä ”seurauksena on työttömyysturvalain mukainen sanktio” (mol.fi). Samalla kun takuuta terävöitetään ”takaamalla” aktivointitoimenpiteitä kolmen kuukauden määräajalla, ammattikoulutuksen resursseja karsitaan eikä järjestetä riittävästi oppisopimuskoulutusta tai esimerkiksi Saksan mallin mukaisia harjoittelupaikkoja, joiden ansiosta nuorisotyöttömyys on jäänyt siellä alhaiseksi.

Peruskoulun päättäneiden nuorten pakottaminen yhteishakuun, vaikkei heidän koulutustoiveensa olisikaan ehtinyt kypsyä, on tuottanut koulutuksellista tyhjäkäyntiä, joka on osasyy ammattikoulutuksen keskeyttämisten suhteettoman suureen määrään. Kun koulutuspaikkaa on myöhemmin vaihdettu, on paikkoja tällöin viety peruskoulunsa päättäneiltä, joista osa on jäänyt roikkumaan kokonaan tyhjän päälle. Peruskoulun päättäneistä 15 prosenttia jää ilman ammatillista koulutusta. Osa heistä päätyy työkyvyttömyyseläkkeelle, jonne on joutunut lähes prosentin verran 16–24-vuotiaista. Toisen asteen koulutukseen pääsyn piilokarsinta aloitetaan jo siinä, että yhteishaussa arvosanoihin vaikuttaa paitsi peruskoulun viimeisen luokan opintomenestys, niin osittain myös aiempi suoriutuminen yläasteella: jo ennen peruskoulun päättöluokkaa murrosiästä tai elämäntilannekriisistä johtuva arvosanojen lasku heikentää nuoren kilpailukykyä yhteishaussa.

Valtiovalta on syrjinyt erityisesti pääkaupunkiseudun nuoria harjoittamalla aluepolitiikkaa koulutuspolitiikan kustannuksella ja tinkimällä vuosikausia toisen asteen ammatillisen koulutuksen aloituspaikoista. Varsinkin helsinkiläisnuoret ovat saaneet kärsiä tuhansien aloituspaikkojen puutteesta, koska Helsinkiin hakeudutaan opiskelemaan ympäri maata. Helsingissä toimeentulotukiasiakkaista juuri nuorten osuus on kasvussa. Valtiovallan onkin nyt syytä kunnostautua ohjaamaan nuorten yhteiskuntatakuun toteutumista ja kantaa vastuunsa pääkaupunkiseudun nuorten syrjäyttämisestä resursoimalla sen ehkäisyyn.

Vuonna 1996 voimaan tulleen työmarkkinatukilain lähtökohtana on ollut tieten tahtoen syrjäyttää osallisuudesta ne työttömät nuoret, jotka eivät halua opiskella peruskoulun jälkeen, sekä ne, jotka eivät pääse riittävän nopeasti haluamiinsa opintoihin. Tämä laki säädettiin aikana, jolloin individualismista keskusteltiin vilkkaasti. Eli tiedettiin hyvin se, että on paljon nuoria, jotka tietävät mitä haluavat ja pyrkivät samaan paikkaan kerta toisensa jälkeen. Kun itsensä toteuttamista oli aiemmin ainakin jossain määrin vaalittu, niin nyt se mahdollisuus rajattiin kilpailussa parhaiten pärjääville. Lasten ja nuorten kilpailuttaminen ja heikommin menestyvien pudottaminen kilpailusta merkitsee työvoimaresurssien hukkaamista samalla kun pähkäillään, miten ihmiset saataisiin tekemään enemmän töitä.

Kilpailuttamiseetos ja huono virheiden sietämisen mentaliteetti on viety lainsäädäntöön asti: elämään kuuluvasta mahdollisesta epäonnistumisesta valinnoissa, pääsykokeissa ja opinnoissa on tehty nuorille rangaistavaa. Nuoren pitää ikään kuin itse osata tunnistaa tasonsa: jo yläasteella pitäisi tietää, mitä haluaa ja osata haluta oikein osaamiseensa nähden. Ja sitten ihmetellään, kun kymmenet tuhannet nuoret niin sanotusti syrjäytyvät eli syrjäytetään yhteiskunnasta. Jos meillä olisi perustulojärjestelmä, yhteiskunnan viesti nuorelle osoitetusta osattomuudesta lievenisi ratkaisevasti.

Miten tämä liittyy elämäntapaan? Kun yhteiskunnan viesti nuorelle on se, ettei sinua tarvita, on turha olettaa, että nuori kokisi suurta velvollisuudentunnetta yhteiskuntaa kohtaan. Nuoriin kohdistuva valikointimenettely kasvattaa heitä pelaamaan yhteiskunnan kanssa, mikä tuskin on hyvä pohja työmoraalin rakentumiselle. Nuoruuden elämänvaihe on kuitenkin siinä mielessä lohdullinen, että siinä vaiheessa elämää kaikki on avoinna myös yhteiskunnan hylkäämälle nuorelle. Elämänvaihe kutsuu heitä luomaan oman tapansa luovia yhteiskunnan niukoissa ja ristiriitaisissa kannattimissa. Niinpä nuoret rakentavat – usein yhdessä – omia elämäntapojaan, joissa työ ei välttämättä ole keskeisimmällä sijalla. Uusilla elämäntavoilla murretaan protestanttista työmoraalia.

Siinä missä sodan jaloissa kasvanut kannattelijasukupolveksi kutsumani nyt eläkkeellä oleva sukupolvi loi itselleen materiaalista turvaa työssä raatamalla, tämän päivän nuoret haluavat suunnistaa pois raatamisen kulttuurista. Työstä haetaan mielekkyyttä ja vertaisuutta, eikä pomottamalla pääse parhaisiin tuloksiin: käskyttämisen aika on ohi. Siitä huolimatta työnantajien leiristä viestittyy asenteiden koveneminen ja hallintapakko. Kun käskyttämisellä ei onnistuta pitämään työntekijöitä nöyrinä, samaa yritetään toistopakkoisilla organisaatiomuutoksilla. Ikään kuin jatkuvan muutostilan oletettaisiin pitävän nuoretkin työntekijät hallinnassa, valmiudessa suuntaamaan aina sinne, minne toivotaan.

Mutta nuoret eivät välttämättä ohjaudu samalla tavalla ulkoapäin kuin vanhemmat sukupolvet. Nousujohteisesta ja intensiivisestä työurasta ei välttämättä haluta maksaa enää sitä hintaa, että parisuhteet rikkoutuvat, lapset kärsivät ja työuupumus väijyy niskan takana. Kun nuoret on totutettu pienestä pitäen pätkäsuhteisiin ja pätkätyöhön – vaihtuviin lastenhoitajiin tarhassa ja opettajakiertoon koulussa, vanhempien vaihtuviin työprojekteihin ja kumppaneihin – heidän on helpompi vaihtaa tekemisensä johonkin mielekkäämpään kuin sellainen työ, jossa esimerkiksi huono työilmapiiri tuottaa pahaa mieltä.

Tämä käskyttämisen ohittava eetos tekee tulevaisuuden työelämästä vaikeammin ennustettavaa. Kyky sopeutua nopeisiin muutoksiin kasvaa, mutta pikemminkin omilla kuin ulkoa määrätyillä ehdoilla. Sosiaalisessa mediassa opitaan haistamaan muuttuvia suhdanteita ja olemaan kiinnittymättä loppuun saakka mihinkään, mikä ei palvele omaa tai itselle tärkeää etua. Siinä missä keski-ikäistä ikäluokkaani on kuvattu reflektiiviseksi, itseään pohtivaksi ja identiteettiään etsiväksi, nuoremman polven suhde maailmaan on pikemminkin refleksiivinen, reaktioherkkyydeltään refleksinomainen, kuten sosiologi Scott Lash on kuvannut refleksiivistä modernia. Tämä nopeatempoisuus on hyvä kasvualusta psykoterapeutti Florence Schmittin kuvaamalle kollaasi-identiteetille, jolta puuttuu ydin ja yhteys (perheen) historiaan. Tällainen fragmentoitunut identiteetti on itse asiassa sukua esimodernille yksilölle, joka saattoi esittää monia, keskenään ristiriitaisiakin rooleja kontekstista riippuen. Se voi jättää myös reagoimatta itseensä kohdistuviin paimentamisyrityksiin, mikä näyttää ulospäin passiivisuudelta.

Kun uusliberaalilla työmarkkinapolitiikalla joko tahattomasti tai tahallisesti on luotu epävarmuutta ja rakenteettomuutta työsuhteisiin ja työelämään, nuoret sopeutuvat olosuhteisiin välttämällä itsekin liiallista sitoutumista työhön, jos se ei heitä tyydytä. Elämäntapaa voi säätää omien tulojen ja menojen mukaan tavalla, joka antaa suojaa tulojen vaihtelulta, kuten esimerkiksi niin sanotulla downshiftailulla, ekoelämäntavoilla ja kansankapitalismilla. Tätä taustaa vasten puhe eläkeiästä ikään kuin se olisi joko/tai-tyyppinen olotila tuntuu vanhentuneelta. Samalla tavalla on absurdia olettaa, että hiertämällä jotain eläkeiän rajaa voitaisiin loppuun asti hallita ihmisten valintoja tehdä tai olla tekemättä töitä juuri tiettyyn ikään asti. Juuri ne tahot, jotka muuten vastustavat elinkeinoelämän säätelyä, haluavat innokkaimmin säädellä työssä olemista. Työnteon lisäämisen tarpeita perustellaan lähinnä tilastollisin argumentein unohtaen elämäntavalliset ja -laadulliset tekijät, vaikka työn mielekkyys ja optimaalinen sovittuminen perheen tarpeisiin parantavat työkykyä.

Epätyypillisten työsuhteiden turvattomuuteen totutetut ihmiset siis hakevat turvallisuutta elämäänsä paljon muustakin kuin palkkatyöstä, mikä vaikuttaa heidän työtä koskeviin valintoihinsa. Tämä näkyy Merja Kylmäkosken artikkelin Lapin lomakeskuksissa työskentelevissä nuorissa kausityöläisissä siten, että heille tärkeintä on voida harrastaa itselleen tärkeitä talvilajeja ottamatta stressiä työn kausiluonteisuudesta. Työ ja huvi yhdistyvät mielekkääksi elämäntavaksi.

Sini Ahvensalmen ja Marjatta Vanhalakka-Ruohon artikkelissa opinnoissa menestyvät lukiolaiset sen sijaan pyrkivät vastaamaan odotuksiin ja uuvuttavat itseään yrittämällä suoriutua koulunkäynnistään mahdollisimman hyvin. Vastaavasti Päivi Bergin artikkelissa vanhemmat ja valmentajat ohjaavat nuoria kunnollisuuteen liikunnan – jalkapalloharrastuksen – keinoin. Riina Kokkonen kuvaa lektiossaan samanlaista pyrkimystä kasvattaa lasta kunnollisuuteen terveellä ruokavaliolla: vastuu terveistä elämäntavoista on vanhemmilla, lähinnä äidillä.

Jonna Similä kirjoittaa katsauksessaan seksiä sivutoimisesti myyvien nuorten naisten elämäntavasta, joka vähemmän kunnolliseksi katsottuna valintana pikemminkin salataan vanhemmilta. Hedonististen motiivien lisäksi valinnan taustalla vaikuttavat myös altruistiset yllykkeet, palveluintressi. Myös Kaarina Pesonen havainnollistaa altruistisia motiiveja, auttajapersoonaksi kutsumansa lapsena hylätyksi tulleen aikuisen taustoja: auttaminen tuo eheyden kokemusta elämään, kun voi tehdä muille sitä mistä on jäänyt itse paitsi. Elämäntavoissa liikutaankin omien pyyteiden ja muille omistautumisen, yhtäältä hedonismin ja individualismin ja toisaalta asketismin ja altruismin jatkumossa.

Samanlaisia valintoja elämässään tehneet suuntautuvat toisiinsa. Riitta Hänninen kirjoittaa lumilautailijoita koskevan väitöskirjansa lektiossa, kuinka elämäntavan ytimessä on yhteenkuuluvuuden tunne. Vastaavasti Satu Valkosen lektiossa, joka käsittelee television merkitystä lasten arjessa, lapsille merkityksellistä on saada jakaa katsomisen kokemus yhdessä perheen kanssa. Elämäntapa merkitsee olennaisesti yhdessä tekemistä, samojen tapojen ja arjen rutiinien jakamista, ”samanheimoisuutta”. Toisaalta samalla ihmisellä voi olla myös useita erilaisia toimintatapoja eri konteksteissa.

Lotta Haikkola kuvaa monipaikkaisten nuorten transnationaalia identiteettiä käsittelevässä väitöskirjassaan heidän kokemustaan sekä kuulumisesta useampaan yhteiskuntaan että ulkopuolisuudesta: nämä Suomessa syntyneet nuoret pitävät itseään ulkomaalaisina tehden eroa suomalaisiin liitettyihin vähemmän mairitteleviin piirteisiin. Suomessa on jo 100 000 kansalaista, joiden toinen tai molemmat vanhemmat ovat ulkomaalaistaustaisia ja joista suurin osa on alle 25-vuotiaita. Viime aikoina keskusteluun noussut rasismi on siis etupäässä lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa väkivaltaa. Ei ihme, jos heidän kokemansa rasismi tuottaa kokemusta ”ulkomaalaisuudesta”.

Monikulttuurisuuden ja suomalaisuuden ydinkysymyksiä niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin on se, miten yhdistää yhteenkuuluvuus ja moninaisuus, monenlaiset elämäntavat. Voidakseen olla suomalainen, pitääkö olla sisukas, saunoa vähintään viikoittain, juoda maitoa ja koskenkorvaa sekä syödä näkkileipää ja makkaraa? Miten huokoiset rajat suomalaisuudella voi olla? Jos halutaan pitää kiinni tiukoista rajoista, joissa suomalaisuuteen ei voi sisältyä monenvärisyyttä eikä monitapaisuutta, maksamme nipotuksestamme – lue harjoittamastamme rasismista – muun muassa pidentyvinä työurina, kun työvoimaresursseja ei käytetä täysimittaisesti. Samaan aikaan kun on kärvistelty työnteon riittävyyttä koskevassa paniikissa, nuoria on häädetty kilpailukyvyttöminä ja ”väärän värisinä” ulos työmarkkinoilta ja jopa pois maasta.

Itse olen tehnyt töitä elämässäni sen verran, että sen määrän tehneenä voisi jo siirtyä eläkkeelle tai monien eläkeläisten tapaan keskittyä omiin kirjoitustöihin. Tämän elämäntapa-teemanumeron jälkeen jättäydynkin pois Nuorisotutkimus-lehden päätoimittajan tehtävästä. Käsillä oleva numero on myös tällä erää lehden viimeinen teemanumero: uusi päätoimittaja Tomi Kiilakoski luotsaa lehden teemattomaan aikakauteen.

Tieteellisillä lehdillä on samat haasteet kuin tutkimuksellakin kovenevan pisteytyksen ja kilpailun ympäristössä. Suomenkielinen tieteellinen julkaisutoiminta joutuu yhä enemmän kilpailemaan kansainvälisen julkaisemisen vaatimusten kentässä. Tämä kehitys, jossa tutkijoilta edellytetään käytännössä lähinnä kansainvälistä julkaisemista uuden tutkimusrahoituksen varmistamiseksi, vie pohjaa tutkimuksen kansallista tarvetta palvelevalta tehtävältä. Kuka ehtii ja viitsii kirjoittaa suomeksi, jos tutkimuslaitokset saavat paljon paremmin pisteitä muilla kielillä julkaisemisesta? Tämä kehityksen taustalla on valtion patistama yliopistojen kilpailu rahoituksesta. Näin tutkijoiden esittämältä yhteiskuntakritiikiltäkin on viety terävin kärki. Onko tutkijoiden kilpailuttamisen ilmapiirissä myöskään syntynyt uraauurtavia tulkintoja yhteiskunnasta?

Kun aloitin lehden päätoimittajana 20 vuotta sitten, elimme vielä niin sanotun akateemisen vapauden jälkimaininkeja. Aikaa, jolloin kilpailun henki ei ollut vielä haittaamassa akateemista luovuutta. Tuo henki viritti myös nuorisotutkimuksen keskeiset suuntaukset 1980–1990-luvun taitteessa. Nuorisotutkimuksella voisi nähdä kaksi pidempää trendiä: ensin kehittyi nuorten omia kulttuurisia käytäntöjä kartoittava kulttuuritutkimuksellinen vaihe, jonka jälkeen 1990-luvun jälkipuoliskolla alkoi nuorten välisiin eroihin ja diskursseihin keskittyvä (de)konstruktionistinen vaihe. Paraikaa vaikuttaa olevan meneillään uuden trendin virittymistä enteilevä välivaihe, jossa ei ole vallalla hegemonista paradigmaa. Nuorisotutkimus-lehden tärkeä tehtävä on vainuta uusien paradigmojen syntyminen. Toivotan onnea ja menestystä tässä työssä uudelle päätoimittajalle ja toimituskunnalle! Kiitän sydämestäni lehteen kirjoittaneita, lehden lukijoita sekä eri toimituskuntia ja -sihteereitä luovasta ja hauskasta yhteistyöstä!

Sari Näre

Nomadic short-term work as an indicator of life politics and choice in adolescence and young adulthood

Merja Kylmäkoski

The Finnish Journal of Youth Research
(“Nuorisotutkimus”) Vol 30, (4), 6–20

This article sheds light on the life politics of precariously employed young people (between 17 and 29 years of age, 12 women and 8 men) who work in holiday centres in Finnish Lapland. The qualitative data consist of 20 interviews compiled by Helena Helve during the travel seasons 2009-2010. Snowball sampling was used to recruit the interviewees. The analysis focuses on interviews conducted with 15 young people (between 19 and 29 years of age, 9 women and 6 men), who arrived in Lapland from southern parts of Finland. These young people have found a way to combine precarious work with their hobbies, namely snowboarding, skiing and hiking. They skillfully construct their life politics by combining the travel industry’s precarious labour market with their nature-oriented values and interest in sports.

Their lifestyle is similar to Maffesolian neotribalism, to which end I describe their life politics as nomadic precarious work. Some of the interviewees narrated stories of a lifestyle that consists of wandering from one holiday centre to another according to the travel season. I term this lifestyle “itinerant mobility”. Despite their preference for individual values as incentives for accepting fixed-term employment contracts, coupled with an easygoing attitude towards career planning, their work-related values are traditional. They value the ability to earn their own living, as well as diligent and hard work; they also envision themselves as being permanently employed in the future. As far as they are concerned, precarious work is merely a phase in their employment history, which is based on their free choice, but will not be the goal of their working lives.

Studies of successful upper secondary schoolgirls’ fatigue in the context of their life histories

Sini Ahvensalmi & Marjatta Vanhalakka-Ruoho
The Finnish Journal of Youth Research
(“Nuorisotutkimus”) Vol 30, (4), 21–33

The purpose of this research was to study the type of fatigue experienced by a group of female subjects, who were all high-achievers at upper secondary school. These experiences were analyzed and interpreted within the framework of their life histories. The life-history approach embeds the meanings of school achievements during the study path, as well as the relationships with parents and peers. The data were gathered by means of life-history interviews. The informants were five girls who were studying in the second or third class of upper secondary school. The methods of analysis were thematic content analysis and case reports through which the interconnections between their school fatigue experiences and life histories were analyzed.

According to the results, school fatigue was characterized by daily pressures, a high-achievement orientation, striving for independence, and occasional feelings of worthlessness. The informants reported symptoms such as exhaustion, difficulties sleeping and eating, head- and muscle aches and depressive moods. The life-history analysis showed that educational achievements during comprehensive school modified future expectations. In addition, the socio-economic status of the family was connected with the type of social support given to the daughter. The significance of peer relations emerged in the notion that loneliness and bullying during the school years were connected with experiences of fatigue.

Growing up as a decent citizen: The views of parents and coaches on the educational responsibilities of home life and sports clubs

Päivi Berg
The Finnish Journal of Youth Research
(“Nuorisotutkimus”) Vol 30, (4), 34–53


This article poses questions about the way in which “decent citizenship” is constructed, drawing on interviews with parents and coaches and on my ethnographic observation of the football activity of children and young people. Does everyone have equal access to this well-being and physicality which is seen to indicate ‘the market of one’s inner order’, namely moral/ethical and decent citizenship? In what way is sports activity intertwined with respectability and decency in the sense that taking care of one’s health and fitness has become the individual and moral responsibility of everyone?

The data consist of interviews with parents and coaches (n=26) and ethnographic fieldwork in relation to 7-9-year-old girls’ and 12-13-year-old boys’ football teams from two different sports clubs in Helsinki. The analytical points of departure are Pierre Bourdieu’s notion of habitus and Beverley Skeggs’s theorization about the body as a material and social surface in which and through which social categorizations and cultural distinctions are inscribed. To my mind, the process of subscribing to a healthy and “right” kind of lifestyle is symbolic of the individual’s moral state: the market of one’s inner order. This state materializes as an aspiration for the “right” kind of habitus.
I argue that the market of one’s inner order and health citizenship serve as an updated version of a moral posture, which can be referred to as respectable and decent citizenship. However, both have the same kind of connection to morals/ethics. This embodied context emphasizes an internalized discipline which manifests itself as the construction of self-discipline.