TENHO - tutkimusblogi

TENHO-tutkimusblogi nostaa esiin tutkimusprosessin aikana tehtyjä havaintoja ja huomioita. Blogissa herätellään kysymyksiä, nostetaan esiin nuorten kokemustietoon pohjautuvia näkökulmia ja pohditaan nuorten palvelu- ja ohjausverkoston ja taidetoiminnan yhteistyömahdollisuuksia.

 

1.9.2016 | Yhteistyöstä yhteiseen työhön | Fanny Vilmilä

19.10.2016 | Onko toiminta saari? | Fanny Vilmilä

 



Kuva: Kia Suolahti

1.9.2016 | Fanny Vilmilä

Yhteistyöstä yhteiseen työhön

Sosiaali- ja terveysalan, nuorisotyön sekä taidealan yhteistyö ei synny ilman yhteistä työtä. Mahdollisista aiemmista kokemuksista ja positiivisesta asenteesta huolimatta avoin keskustelu toiminnan luonteesta, sisällöstä ja kontekstista on tehtävä yhteistyön alkuvaiheessa. Lähes poikkeuksetta sekä sosiaali- ja terveysalan, nuorisotyön että taidealan toimijoilla on yhteinen tahtotila hyvän edistämiseksi. Jaettu tavoite ei kuitenkaan automaattisesti takaa yhteisiä toimintatapoja. Törmäyksiä tapahtuu ja niitä tuleekin tapahtua. Työskentely aktiivisen toiminnan merkityksessä on väylä yhteisten tavoitteiden toteutumiselle. Kullakin toimijalla tulee olla oma selkeä nuorta tukeva rooli siten, että eri osapuolet, nuori itse mukaan lukien, ymmärtävät kokonaisuuteen liittyvät vastuualueet. Moniammatillisen yhteistyön tietoinen rakentaminen antaa mahdollisuuden uuden tiedon, taidon ja käytänteiden syntymiselle (Pärnä 2012).

Tenho-hankkeen ensimmäisenä toimintavuonna on noussut esiin kolme kommunikaatioon kytkeytyvää haastetta. Ensimmäinen kieleen liittyvä vaihe alkaa ennen toiminnan varsinaista käynnistymistä ja jatkuu usein vielä toiminnan aikana. Yhteisen kielen löytäminen vaatii hermoja ja pitkäjänteisyyttä. Hämmennys voi tapahtua jo yhteistyön alkumetreillä. Miten määritetään se kohderyhmä, jonka kanssa työskennellään? Itse huomasin vältteleväni sosiaali- ja terveysalalla vakiintuneesti käytössä olevaa sanaa`asiakas´. Huomasin mielessäni korjaavani jokaisen asiakas-sanan kohdalle nuori. En edelleenkään pysty puhumaan asiakkaista edes sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten kanssa. Kieli ei taivu.

Taidetoimijalle sosiaali-, terveys- tai nuorisoalan palvelurakenne ja siihen liittyvät käsitteet voivat olla täysin uusia. Mitä ihmettä tarkoittaa kuntouttava työtoiminta? Kuka sitä voi järjestää ja millä ehdoin? Mitä tekee etsivä nuorisotyöntekijä? Kuka on sosiaalisen kuntoutuksen piirissä? Hankeen alkumetreillä taidetoimijat ovat pohtineet myös sitä, milloin toiminta on nuorelle vapaaehtoista ja miksi pitää allekirjoittaa nuoren tuomat kaavakkeet ajoissa. Onko sillä tosiaan väliä, onko nuori työtön, koulupudokas, sairaslomalla vai eläkkeellä, jos hän on kiinnostunut toiminnasta? Voiko olla niin, että mukaan haluava nuori ei voi osallistua toimintaan järjestelmään kirjatun statuksensa vuoksi? Myös laajemmat nuorten palvelu- ja ohjausverkostoon liittyvät käsitteet ja rakenteet herättävät kysymyksiä pitkään vielä toiminnan käynnistymisenkin jälkeen.

Käsitteiden ja sanojen sokkeloissa eivät rimpuile vain taidetoimijat. Sosiaali- ja terveyspuolen tai nuorisotyön ammattilainen voi tuntea epävarmuutta toimintaa kuvaamaan pyrkivien sanojen edessä. Mitä ihmettä tehdään sirkuksessa? Voiko siihen oikeasti osallistua kuka vaan? Eräs sosiaalialan työntekijä kertoi murheissaan, ettei saanut asiakkaitaan (nuoria) kiinnostumaan teatterista. Hän oli kuvaillut toimintaa näyttelemisen kautta. Taideohjaaja olisi sen sijaan osannut kuvata toiminnan varsinaisen perustan olevan aivan jotain muuta kuin esiintymistä - vaikka toiminta lavalle johtaisikin. Myös toisella paikkakunnalla nuorten palveluissa työskentelevät ammattilaiset harmittelivat taideohjaajille kyvyttömyyttään sanoittaa toimintaa nuorille sen todellisen luonteen mukaisesti. Kielimuurin sietäminen ja kuuntelemaan keskittyminen ovatkin avainasemassa käsitteisiin ja sanoihin liittyvien haasteiden ylittämisessä (Kuure & Lidman 2013).

Toinen kommunikaation osa-alue liittyy erityisesti toiminnan käynnistämiseen ja alkuvaiheeseen kohderyhmän määrittelyn muodossa. Sekä sosiaali- ja terveyspuolella, nuorisotyössä että taidealalla toimitaan hyvin erilaisten ja erilaisissa tilanteissa olevien nuorten kanssa. Keskeisen kohderyhmän löytäminen vaatii aktiivista keskustelua. Millaisessa tilanteessa oleva nuori voisi hyötyä toiminnasta? Milloin nuorta ei tulisi ohjata ryhmämuotoiseen taidetoimintaan? Millä tavalla nuorten yhdenvertaisuus ryhmässä toteutuu siten, ettei esimerkiksi eri ryhmäläisten saama tuki vaihtele merkittävästi. Tuki voi liittyä esimerkiksi taloudelliseen tukeen tai muihin nuorille tarjolla oleviin palveluihin. Tieto kohderyhmän tarpeista ja soveltuvuudesta ei ole vain yhden asiantuntijan hallussa. Tällaisen hajautuneen asiantuntijuuden toimivuuden edellytys on yhdessä tuotetut ratkaisut, jotka vaativat sekä sosiaali- ja terveysalan työntekijöiden, nuorisotyön ammattilaisten ja taidetoimijoiden osaamista (esim. Isoherranen 2012) että toiminnassa syntyvää nuorten kokemustietoa.

Kolmas kommunikaation kulmakivi on läpi toiminnan jatkuvassa sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten, nuorisotyöntekijöiden sekä taidetoimijoiden välisessä tiedonkulussa. Niin kutsuttu `yhden luukun periaate´ on viime vuosina noussut tutkimusten ja kokemusten pohjalta nuorten palvelujen tavoitteeksi (esim. Aaltonen, Berg & Ikäheimo 2015). Miten varmistaa tiedonkulku ja läpi prosessin jatkuva yhteys siten, että taidetoiminnasta ei muodostu nuorelle jälleen `uutta luukkua´? Nuoren kannalta keskeiset teemat eivät myöskään saa jäädä rakenteiden väleihin. Oleellista on löytää nuoren kokonaisvaltaisen tuen kannalta toimivia yhteistyön muotoja. Paikallisen tai alueellisen nuorten palvelu- ja ohjausverkoston toimintaperiaatteet ovat yksi tapa kuvata kokonaisuutta (tutustu esim. Mäensivu & Rasimus 2013). Yksinkertaisimmillaan eri osapuolten keskenään tekemä toimintasuunnitelma siitä, kehen tarvittaessa otetaan yhteyttä, ratkaisee useimmat eteen tulevat tilanteet. Myös nuoren tulee olla tietoinen sovituista askelmerkeistä viimeistään siinä vaiheessa, kun suunnitelma otetaan käyttöön. Nuori voi myös osallistua toimintasuunnitelman tekemiseen.

Tenho-hankkeessa tiedonkulkua on pyritty kehittämään useilla eri malleilla. Osaan toiminnasta osallistuu kokonaisia nuorten ryhmiä, jolloin ryhmän oma ohjaaja on mukana myös taidetoiminnan aikana. Näin ryhmän ohjaajan kokemukset ja havainnot ovat ensikäden tietoa, jota hän voi tarvittaessa hyödyntää myös taidetoiminnan ulkopuolella. Toisessa toimintamallissa toiminnan jälkeen järjestettävään nuoren jatkopolun löytymistä tukevaan keskusteluun osallistuvat nuoren ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisen lisäksi taiteilijaohjaaja. Tällöin taiteilijaohjaaja voi luontevasti nostaa esiin esimerkiksi nuoren toiminnassa näkyneitä vahvuuksia.

Kokouksessa oli läsnä sekä sosiaali- ja terveyspuolen ammattilaisia, etsivä nuorisotyöntekijä että taideohjaajia. Lupausta yhteistyöstä ei niinkään antanut vilkas ja yhteisiin tavoitteisiin tähtäävä suunnittelu vaan ääneen esitetty kysymys: ”Anteeksi, nyt en ymmärrä, mistä puhutaan. Voisitkohan avata tätä vielä tarkemmin.”
TENHO-osahankkeen alkuvaiheen yhteistyöpalaveriin liittyvä päiväkirjamerkintä

Lisätietoa:

Aaltonen, Sanna; Berg, Päivi & Ikäheimo, Salla (2015) Nuoret luukulla. Kolme näkökulmaa syrjäytymiseen ja nuorten asemaan palvelujärjestelmässä.  Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. Verkkojulkaisuja 84.

Isoherranen, Kaarina (2012) Uhka vai mahdollisuus – moniammatillista yhteistyötä kehittämässä. Helsingin yliopisto. Sosiaalitieteiden  laitoksen julkaisuja 2012:18.

Kuure, Tapio & Lidman, Jukka (toim.) (2013) Yhteisellä työllä parempaa. Opaskirja monialaisen yhteistyön kehittämiseksi nuorten hyvinvointipalveluissa. Opit käyttöön –hanke.

Kyrönlampi, Taina (toim.) (2012) MoSpa – Nuorisotyön monialaisuutta kehittämässä. Sarja C. Oppimateriaaleja 21. Helsinki: Humanistinen ammattikorkeakoulu.

Mäensivu, Kirsti & Rasimus, Ulla (2013) Opas nuorten ohjaus- ja palveluverkostoille. Opit käyttöön -hanke.

Pärnä, Katariina (2012) Kehittävä moniammatillinen yhteistyö prosessina. Lapsiperheiden varhaisen tukemisen mahdollisuudet. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C, osa 341.

 



Kuva: Kia Suolahti

19.10.2016 | Fanny Vilmilä

Onko toiminta saari?

"En oo kauheesti jutellu tästä muualla."

Ajatus Tenho-hankkeen taidetoiminnan taustalla on kunnianhimoinen: yksi hankkeen keskeisistä tavoitteista on pyrkiä järjestämään taidetoimintaa, joka myös tukee nuoren jatkopolkujen löytymistä. Taidelähtöistä toimintaa kritisoidaakin usein nuoren elämästä ”irrallisena" olevana. Tenho-ryhmissä vierailut ja nuorten haastattelut osoittavat, että nuoret suhtautuvat taidelähtöiseen toimintaan pääasiassa positiivisesti, jos ei aina riemukkaan innostuneesti. Nuoret myös tunnistavat toiminnan aikana itsessään tapahtuvaa muutosta. Tästä huolimatta nuoret eivät omien sanojensa mukaan puhu toiminnasta ja siellä opitusta juurikaan ryhmän ulkopuolella esimerkiksi ystävilleen tai perheelleen. Eräs nuori totesi: ”Et kyllä niinku oon mä sanonu parille ihmiselle, et mä oon semmosessa ryhmässä, mutta siis ei... Emmä oo sen kummemmin ruvennu sanomaan, et mitä täällä tehään, mitä täällä ei tehä.” Syitä tähän on varmasti useita, mutta nuorten kertomusten perusteella vaikuttaisi siltä, että ryhmästä muodostuu osallistujilleen harrastus- tai vertaisryhmän sijaan vertaistukiryhmä, joka mielletään suljetuksi ja luottamukselliseksi. Ilmiö herättää kysymyksiä erityisesti ohjaajuuteen ja nuorten jatkopolkuihin liittyen.

Vaikka vertaistukiryhmän perustaminen ei kuulu hankkeen toiminnan tavoitteisiin, ryhmän saamissa piirteissä näyttäytyvät vertaistukiryhmälle tyypilliset oma-apu ja keskinäinen apu ja tuki (Nylund 2000). Toisin sanoen nuori pyrkii vahvistamaan hyvinvointiaan yhteisen toiminnan tuella omiin voimavaroihinsa perustuen. Kyseessä ei ole ”vain” harrastus- tai toimintaryhmä. Toiminnassa syntyy siis jotain sellaista, mihin tavoitteiden mukaisen toiminnan suunnittelu ei tähtää. Ilmiöllä on kaksi puolta. Toisaalta toiminnan saamat vertaistukiryhmän piirteet kertovat toiminnan ryhmäläisissä synnyttämästä turvallisen tilan kokemuksesta, joka mahdollistaa nuoren sosiaalista vahvistumista. Toisaalta herää myös kysymys, onko taideohjaajalla mahdollisuutta tai tietoa huomioida ohjauksessaan ryhmän saamaan luonteeseen liittyviä erityispiirteitä. Hyödyntääkö ohjaaja ryhmää toiminnassa riittävällä tavalla?

Taidetoiminnassa käsitellään luottamusta sekä puheen että toiminnan keinoin ja ryhmän keskinäinen luottamus vaikuttaisi olevan yksi toiminnan keskeisistä elementeistä. Ryhmän hahmottaminen ”meinä” antaa mahdollisuuden ja turvallisen ympäristön myös itseään araksi luonnehtivalle nuorelle kokeilla rajojaan ja heittäytyä uuteen. Eräs nuori kertoi ryhmästään seuraavasti: ”Se [ryhmä] on pikkuhiljaa hitsautu yhteen, että se oli sillee hauskaa. [...] Ihmeellistä, miten me ollaan naurettu omalle pikku läpälle. Insideläppää alkaa jo olemaan…” Toinen taidetoimintaan osallistuva nuori kuvaili me-kokemuksen merkitystä ryhmästä poisjättäytyneen nuoren kautta. Nuori epäili lopettamisen syynä olleen sen, että muut ryhmäläiset eivät olleet tälle nuorelle ”oikeanlaisia tyyppejä”. Sen sijaan hän tai kukaan muu asiaa pohtinut ryhmän nuori ei epäillyt nuoren elämäntilanteen tai taidetoiminnan itsessään olleen poisjäännin taustalla.

Toinen keskeinen kysymys on, mitä ryhmän toiminnan ohjaaminen vaatii taideohjaajalta silloin, kun ryhmä saa vertaistukiryhmän piirteitä. Vai vaatiiko vertaistukiryhmä ylipäätänsä erilaista ohjaajuutta harrastus- tai toimintaryhmään verrattuna? Welch Cline (1999) nimeää vertaistukiryhmän kuusi keskeistä peruspiirrettä: yhteinen ongelma, sosiaalinen tuen tuottaminen, ratkaisujen etsiminen, informaali vuorovaikutus, ei-hierarkinen rakenne ja osallistumisen vapaus. Jokainen näistä ryhmäominaisuuksista on nähtävissä myös muussa kuin vertaistukiryhmän muotoja saavassa taidelähtöisessä toiminnassa. Joten missä ero?  Keskeistä on ohjaajan ymmärrys ryhmän merkityksestä nuorille sekä se, miten ohjaaja pystyy käyttämään ryhmää kokonaisuutena, yksilön tukena. Eräs taidetoimija teki tietoisen ratkaisun ja siirsi toiminnan painopisteen yksilön sijaan ryhmään. Taideohjaaja kertoi ratkaisun vaikuttaneen siten, että toiminnassa nousi esiin vähemmän yksittäisiä ”menestystarinoita”. Toisaalta toiminnan aikana ei myöskään ollut putoamisia. Keskeiseksi nousi ryhmä kokonaisuutena.

Palaan vielä alkuun ja toiminnan jatkopoluttumiseen liittyvän tavoitteen suhteesta toiminnan ”vahingossa” saamaan vertaistukiryhmämäiseen luonteeseen. Eräs nuori kuvailee toiminnan olevan lomaa omista murheistaan: ”[k]äytännössä tuo teatteri on omista murheista lomaa. Jos mulla on noita murheita, niin ku tuun, niin se häviää kaikki. Täällä nauraa ja tämmöstä.” Myös muiden nuorten vastaavat kommentit toiminnasta jonkinlaisena muusta elämästä erillisenä saarekkeena herättää kiinnostavan kysymyksen siitä, millä tavoin ryhmässä koettu ja opittu siirtyy nuoren elämään laajemmin silloin, kun toiminta on omana maailmanaan. Tukeeko toiminnan sisällöt nuoren kykyä ottaa käyttöönsä omaksumiaan taitoja ja kasvaa kohti toiminnan aikana aktivoituneita elämäntaitoja vai jääkö opittu ja havaittu ryhmään? Onko toiminta saari? Tähän kysymykseen haetaan näkökulmia tulevana keväänä, jolloin kerätään nuorten kokemuksia 6-12 kuukautta toiminnan jälkeen.

Lähteet:

Nylund, M. 2000. Varieties of Mutual Support and Voluntary Action. A Study of Finnish Self-Help Groups and Volunteers. Helsinki: Finnish Federation for Social Welfare and Health.

Welch Cline, R. J. 1999. Communication in Social Support Groups. Teoksessa L.R. Frey, D.S.   Gouran  & M.   S. Poole (toim.) The Handbook of Group Communication Theory and Research. Thousand Oaks: Sage, 516–538

 

Fanny Vilmilä

Fanny Vilmilä

Tutkija

TaM

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Tutkijan profiili