Nuorisotutkimusseuran kommentti lasten hyvinvoinnin tilaa kuvaavien indikaattorien jatkotyöstöön

Lapsiasiavaltuutetun toimisto, lapsiasianeuvottelukunta sekä opetus- ja kulttuuriministeriö

Kommentti indikaattoreiden jatkotyöstöä varten

Jyväskylän yliopiston Terveyden edistämisen tutkimuskeskus on ansiokkaasti koonnut raportiksi indikaattoreiden antamaan tietoon perustuvaa kuvausta lasten hyvinvoinnista. Kuvaus hyvinvoinnista on monipuolisempi kuin koskaan aiemmin. Samalla esiin nousi indikaattorikentän keskeneräisyys. Tätä voisi korostaa raportin otsikossa: kyseessä on ensikatsaus lasten hyvinvoinnista piirtyvään kuvaan tämänhetkisten mahdollisuuksien puitteissa. Indikaattorikenttä elää. Osa vuoden 2011 työryhmän ehdottamista indikaattoreista on vielä realisoitumatta. Osa ei toiminut, kun niiden saatavuutta, luotettavuutta tai käytettävyyttä arvioitiin. Katsauksen tekijät ehdottavat muutamia lisää. Ja edelleen jää tietyiltä hyvinvoinnin osa-alueilta, kuten osallisuudesta, puuttumaan yhteisesti sovittu käsitys, mitä tietoa tulisi kerätä.

Kuten raportissa (Aira, Hämylä & Kannas 16.8.2013) todetaan, lasten hyvinvoinnista saadaan erilainen kuva riippuen tarkasteluun valittavista indikaattoreista. Indikaattorit ovat neuvottelun tuloksia, ja siksi ne heijastavat sellaisenaan aina niin kansallisia kuin kansainvälisiä arvoja ja normeja, tiettyä ajassa olevaa moraalia ja poliittista tahtotilaa. Tämän vuoksi indikaattorityön on alati seurattava aikaansa osallistaen jatkuvasti niitä, joiden elämään tämän työn tulosten tulisi positiivisesti vaikuttaa.

Tässä on lista Nuorisotutkimusseuran ja sen alaisuudessa toimivan Nuorisotutkimusverkoston tutkijoiden kokoamista indikaattorityön jatkokehitystarpeista:

1. Hyvinvoinnin määrittely. Raportin alkuun voisi sijoittaa suomalaisen määritelmän lasten hyvinvoinnista ja avata myös sen suhdetta kansainvälisiin määritelmiin (OECD, UNICEF, EU, EN). Raportissa voisi muutenkin olla jokin yleisempi osio, joka taustoittaisi lyhyesti yllä mainittujen organisaatioiden indikaattorien historiallista taustaa ja nykypäivää.Lapsuus on nykyisessä työssä määritelty selvärajaisesti, mutta huomiota tulisi kiinnittää myös sen rajapintoihin ja liukumiin suhteessa nuoruuteen (ks. esim. Nuorisotutkimusseura 2010).

2. Kyselyillä tavoitetuista kohderyhmistä. Kuten raportissa (Aira ym.2013,s. 220–221) todetaan, monen erityisryhmän lasten hyvinvointitietoa ei kyetty kuvaamaan. Tällaisina erityisryhminä mainitaan muun muassa maahanmuuttajat, eri kieliryhmien edustajat, sukupuolivähemmistöt sekä pitkäaikaissairaat ja vammaiset. Nuorisotutkimusseuran keväällä 2013 toteuttamassa ”Nuorisotiedonkeruun kartoituksessa” kysyttiin ”Mihin kohderyhmiin liittyvää tietoa tarvittaisiin lisää?” Vastauksissa näkyi useita mainintoja ”monikulttuurisista”, ”maahanmuuttajataustaisista” ja ”etnisistä ryhmistä”.Näiden lisäksi mainittiin 7–12-vuotiaat lapset tiedonkeruun ”väliinputoajaryhmänä”.

Vieraskielisiä nuoria on 15–29-vuotiaiden ikäryhmässä 6 %. Nämä jäävät Nuorisobarometrien ja muiden kyselyiden ulkopuolelle –osin kielitaitosyistä, osin jostain muista syistä. Vuonna 2013 kerätyssä Nuorisobarometrissa otokseen osui 1800 suomenkielistä, 100 ruotsinkielistä ja 2 jotain muuta äidinkielenään puhuvaa (Myllyniemi tulossa; ks. myös Myllyniemi & Berg 2013, 9). Suomen- ja ruotsinkieliset ovat oikeissa suhteissa toisiinsa, mutta muut jäävät ulos, mikä vähentää roimasti tulosten edustavuutta.

On selvästi havaittavissa, että tutkimuksissa, joihin osallistumiseksi pyydetään vanhempien suostumusta, saavat maahanmuuttajaperheiden lapset selvästi harvemmin osallistumisluvan kuin muut. Tämä voi johtua – vanhempien puutteellisen kielitaidon lisäksi – esimerkiksi yleisestä epäluuloisuudesta viranomaisia ja näiden edustajiksi koettujen tutkijoiden tietojenkeruuta kohtaan. Lisäksi eri kieliryhmien edustajia (mukaan lukien ruotsinkieliset) on koko väestön tasolla niin vähän, että näitä ryhmiä erikseen kuvaavien tietojen kerääminen vaatii yliotantaa tai erityisesti näihin ryhmiin kohdistuvia tutkimuksia. Olisi aktiivisesti selvitettävä, voitaisiinko näin toimia myös indikaattoritiedon keräämisessä.

3. Lukutaidonja mediankäyttöjen osalta indikaattorit keskittyvät hyvin pitkälti vain perinteiseen paperilta lukemiseen. Tämä näkemys sekä lukutaitoon että myös informaationhankintaan on jo pahasti aikansa elänyt.

Lukutaidon tason mittarina käytetty PISA-tutkimus keskittyy (Suomessa toteutetussa) perusosiossaan pelkästään perinteisten lineaaristen paperitekstien lukemiseen. Tämä näkemys lukutaidosta (vaikka puhuttaisiinkin vain tekstien lukutaidosta) on nykymaailmassa erittäin suppea. Yhdeksäsluokkalaisten lukutaitoa mittaavassa PISA-tutkimuksessa on vuodesta 2009 lähtien ollut mukana myös erillinen verkkolukutaitoa mitannut osio, mutta Suomi ei ole ollut mukana tässä tutkimusosiossa sen paremmin vuonna 2009 kuin vuonna 2012. Tätä osiota ei tulla Suomessa toteuttamaan myöskään vuoden 2015 tutkimuksessa.

Myös neljäsluokkalaisten lukutaitoa mittaavassa PIRLS-tutkimuksessa, johon Suomi on osallistunut harvemmin kuin PISA-tutkimukseen, on tarjolla sähköistä lukutaitoa mittaavaerillinen osio. Päätökset tähän osioon osallistumisesta vuoden 2016 tutkimuksessa tehdään syyskuun 2013 aikana.

On todella valitettavaa, että Suomen kaltaisessa maassa, jossa huomattava osa lasten ja nuorten lukemisesta on jo siirtynyt tietoverkkoihin, lasten ja nuorten lukutaidon tasoa arvioidaan vain perinteisten painettujen lineaaristen tekstien osalta. Esimerkiksi tyttöjen ja poikien välinen lukutaitoero tasoittuu selvästi, jos lukutaidon tasoa mitataan perinteisten tekstien ohella myös epälineaarisilla verkkoteksteillä (Leino & Nissinen 2012, 69–70).

Ylipäätään lukutaidon mittaamisen rinnalle, vaikka mukana olisi myös verkkolukutaito, olisi tärkeää pystyä nostamaan myös yleisempää medialukutaitoa tai informaatiolukutaitoa kuvaavia mittareita. Tällaisia mittareita ei kuitenkaan ole tällä hetkellä käytettävissä Euroopassa, mutta niiden kehittämiselle olisi selvää tarvetta. Professorit Sirkku Kotilainen ja Reijo Kupiainen ovat laatineet yhden alustavan mallin tällaisista mittareista Opetushallitukselle (ks. Kotilainen & Kupiainen 2012). Käytettäviä mittareita olisi mahdollista kehittää tämän mallin pohjalta.

Sanomalehtien ja kirjojen lukemisesta on saatavissa helpommin kansainvälisiä tilastotietoja sekä Suomesta pitkittäistietoja. Näiden ei kuitenkaan voi katsoa kuvaavan kovinkaan hyvin nykyisten lasten ja nuorten tiedonhakumenetelmiä. Jos sanomalehtien lukemisella on tarkoitus esim. kuvata lasten ja nuorten kiinnostusta yhteiskunnallisia asioita kohtaan, niin parempi mittari olisi esimerkiksi uutisten seuraaminen (mistä tahansa välineestä). Tätä kysymystä ei ole kuitenkaan järjestelmällisesti käytetty kansallisesti edustavissa tutkimuksissa.

Yhtenä kansainvälisenä hyvinvointimittarina voitaisiin mediankäyttöjen osalta käyttää teknologialähtöistä mittaria eli Internet-yhteyksien saatavuutta kotona sekä yhteysnopeuksia. Internet-yhteyden saatavuus on kansainvälisellä tasolla selvästi yhteydessä siihen, miten hyvin lapsilla ja nuorilla on pääsy eri informaatiolähteille; kuinka hyvin he voivat itse osallistua julkiseen keskusteluun; millaiset mahdollisuudet heillä on osallistua erilaisten kansalaisliikkeiden toimintaan ja vaikuttaa yleisemmin päätöksentekoprosesseihin.

4. Tarkennuksia ystävyyteen.Tärkeä indikaattori läheisestä ystävästä ei osoita, onko kysymys omaan ikäluokkaan kuuluvasta ystävästä vai aikuisesta ystävästä. Lasten ja aikuisten suhteiden ymmärrys ystävyysnäkökulmasta on oleellista tietoa. Nettiystävyyteen liittyvää indikaattoria voisi myös pohtia.

5. Seksuaalinen väkivalta, koulukiusaaminen (vrt. kouluväkivalta) ja rikosten uhriksi joutuminen on lasten ja nuorten arjessa olennaisesti monimuotoisempaa kuin tämänhetkiset indikaattorit osoittavat. 

Saatavilla olevien laadullisten tutkimusten mukaan seksuaalinen väkivalta tapahtuu useimmiten lapsen lähipiirissä. Erityisesti pieniin lapsiin ja kehitysvammaisiin lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta on edelleen saatavilla vähän tutkimustietoa. On hyväksyttävä se, etteivät yleisindikaattorit ja barometrit yllä tällaisen tiedon lähteille ja varmistettava indikaattorityön rinnalla, että laadulliseen tutkimukseen panostetaan.

Seksuaalisella väkivallalla on tätä nykyä myös monia muita ilmenemismuotoja, kun seksuaalinen häirintä, hyväksikäyttö ja seksuaaliseen kanssakäymiseen houkutteleminen ovat yleistyneet digitaalisessa verkkoympäristössä. (Ns. online grooming, vrt. Europolin, Interpolin, Euroopan neuvoston, Suomen Poliisin ja Pelastakaa Lapset ry:n viimeaikaiset toimet ja selvitykset.) 

Esimerkiksi kouluterveyskyselyn perusteella tytöt kokevat enemmän fyysistä seksuaalista häirintää, mutta netissä seksuaalinen ahdistelu kohdistuu tasapuolisemmin sekä tyttöihin että poikiin, ainakin poliisin tietoon tulleiden tapausten osalta (ks. Forss 2013). Verkossa tapahtuvan seksuaalisen häirinnän ja ahdistelun yleisyydestä voisi saada tietoja lapsille ja nuorille itselleen suunnattujen kyselyjen lisäksi myös poliisilta, sillä törkeämmistä verkkoahdistelutapauksista tehdään usein rikosilmoitus tai epävirallisempi yhteydenotto verkossa toimivalle poliisille.

Seksuaalista väkivaltaa koskevien indikaattorien laatimisessa olisi nyt hyvä huomioida, että Suomi on ratifioinut Euroopan neuvoston yleissopimuksen lasten suojelemisesta seksuaalista riistoa ja seksuaalista hyväksikäyttöä vastaan (Lanzaroten sopimus). Suomi myös osallistuu tällä hetkellä tämän edistyksellisen sopimuksen monitorointimekanismin laatimiseen. Olisi tärkeää perehtyä tarkemmin tämän sopimuksen velvoitteisiin ja omaksua sopimuksen laaja määritelmä seksuaalisesta väkivallasta, joka sisältää myös Internetissä tapahtuvan houkuttelemisen seksuaaliseen kanssakäymiseen. 

Kaikkinensa raportissa keskitytään tällä hetkellä lähinnä lapsiin kohdistuvan väkivallan fyysisiin ilmentymiin, ja vähemmälle huomiolle jää lapsiin kohdistuva kiusaaminen ja ahdistelu tietoverkoissa. 

Vaikka nettikiusaaminen onkin esimerkiksi EU Kids Online -tutkimuksen mukaan harvinaisempaa kuin kasvokkain tapahtuva koulukiusaaminen, olisi se kuitenkin tärkeää ottaa huomioon lasten hyvinvointia arvioitaessa, sillä nettikiusaaminen voi olla vielä perinteistä koulukiusaamista monimuotoisempi ilmiö tunkeutuessaan lapsen elämän kaikille osa-alueille (Kupiainen 2013, 11).

Muista myös lapsia ja nuoria koskettavista tietoverkon välityksellä tapahtuvista rikosten muodoista mainittakoon identiteettivarkaudet, joissa joku toinen tekeytyy toiseksi henkilöksi tai käyttää tämän salasanoja ja käyttäjätunnuksia väärin.

Koulussa ilmenevät lapsiin ja nuoriin kohdistuvat kiusaamisen ja väkivallan muodot eivät rajaudu enää fyysiseen kouluympäristöön. Euroopan neuvoston 47 jäsenmaata järjestivät Oslossa vuonna 2011 kouluväkivaltaan liittyvän korkean tason seminaarin, jonka suosituksia voisi indikaattorityön edetessä tutkia, jotta kouluväkivaltaa tarkasteltaisiin laajemmin (ks. Council of Europe: Tackling Violence in Schools 2011; ks. myös YK:n erityisedustaja Marta Santos Paisin seminaarin jälkeen julkaisema raportti Tackling Violence in Schools: A global perspective.Bridging the Gap between Standards and Practice 2012).

6. Indikaattoritiedon suhde laadulliseen tietoon.Työryhmän (OKM 2011, 23) mukaan kuntakohtaisten hyvinvointisuunnitelmien toteutumisen arvioinnissa tarvitaan tilastollisen tiedon lisäksi erilaista lasten, nuorten ja vanhempien tuottamaa kokemustietoa heidän omasta hyvinvoinnistaan ja arjestaan ja niistä toimista, joista on ollut heille hyötyä ja apua. Kunnat käyttävät nuorisoalan monialaisten palvelujen suuntaamisessa lähinnä tilastomuotoista tietoa (vrt. kouluterveyskyselyn antamat paikalliset prosentit) sekä ammattilaisten havaintoja, eivät juurikaan lapsilta, perheiltä tai nuorilta kerättävää kokemustietoa (Gretschel 2013). Kokemustiedon tarvetta toimien tarkemman suuntaamisen pohjana olisi raportissa voitu korostaa enemmän. Kunnat tarvitsevat motivointia asioiden tarkasteluun monipuolisesti yhdessä lasten kanssa. Muutoin kehittämistoimien kohdentuminen voi jäädä vajavaiseksi. Esimerkiksi lääkärin, terveydenhoitajan, kuraattorin ja koulupsykologin luokse pääsemisessä syyt eivät välttämättä ole palvelujen vähyydessä tai fyysisessä etäisyydessä (vrt. Aira ym. 2013, 180), vaan esteet voivat olla sosiaalisia tai tiedonpuutetta palvelun luonteesta (Gellin ym. 2012). Lisäksi tulisi pohtia, miten paikallisia kokemustiedon signaaleja, varsinkin niiden vahvistuttua eri puolilta, nostetaan valtakunnalliseen keskusteluun. Käydäänkö paikallinen ja valtakunnallinen keskustelu jatkossa yhä edelleen vain indikaattoritiedon pohjalta? Auki tulisi kirjoittaa, millaisia toimenpiteitä vaaditaan, jotta tietotalous saatetaan parhaaseen mahdolliseen tasapainoon palveluja koskevan suunnittelun ja päätöksenteon pohjana.

Varsinaisiksi indikaattoreiksi käyvät luonnollisesti vain edustavilla otannoilla tehtyjen määrällisten tutkimusten tuottamat tulokset tai rekisteritiedot, mutta kuten raportissakin (Aira ym. 2013, 218) todetaan, täytyy määrällistä tietoa täydentää laadullisilla tutkimuksilla. Olisi tärkeää lähestyä erityisryhmiin kuuluvia lapsia ja nuoria sekä laadullisin menetelmin että tuottamalla myös näihin erityisryhmiin liittyvää tilastollista tietoa. Tätä voitaisiin tulevaisuudessa verrata kerättävään vastaavan ryhmän tietoihin, jolloin voitaisiin saada parempaa tietoa esim. maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä tilanteesta.

7. Lasten osallistumista ja osallistumisen vaikuttavuutta tulisi tarkastella jokaisen hyvinvoinnin ulottuvuuden sisällä (ks. esim. Kiilakoski ym. 2012). Nyt sitä käsitellään omana osa-alueenaan ja sidottuna otsikkotasolla vain vapaa-aikaan – ainoan konkreettisen vaikuttamisindikaattorin koskiessa kuitenkin koulua (oppilaiden mielipiteiden huomiointi koulutyön kehittämisessä). Osallistuminen on yksi YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen läpileikkaavista periaatteista. Siksi sen mittaaminen kouluympäristössä on liian kapea lähestymiskulma. Koulussa osallistumista voisi pyrkiä ymmärtämään muun muassa myös oppilaskuntatoiminnan tyytyväisyyttä mittaamalla.

Osallistumisen käsitteen laajentamiseksi kaivattaisiin indikaattoria lasten ja nuorten toiminnasta, joka mittaa perinteisten urheiluseurojen ja yhdistysten järjestämän toiminnan ulkopuolista osallistumista, kuten osallistumista sosiaalisen median kautta tai muilla keinoin kokoon kutsuttaviin mielenosoituksiin, Flash mob -tempauksiin, katutapahtumiin jne.

8. Raportissa on tehty rajaus jättää lasten osallistumisen yhteiskunnallinen puoli tarkastelun ulkopuolelle (Aira ym. 2013, 166). Lapsia tarkastellaan tällöin vain osallistujina, harrastajina, kuluttajina tai asiakkaina unohtaen heidän potentiaalinsa ja oikeutensa asioihin vaikuttavina toimijoina. Rajaukselle ei ole perusteita lasten, kansallisen lainsäädännön, lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelman tai olemassa olevan tutkimustiedon näkökulmista. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 12 artiklan mukaan lapsille on annettava mahdollisuus ilmaista näkemyksensä kaikissa heitä koskevissa asioissa. Erityisesti mahdollisuus tulla kuulluksi koskee lasta koskettavia oikeudellisia ja hallinnollisia toimia. Erityisen paljon huomiota on varsinkin viime aikoina kiinnitetty siihen, että lasten mielipiteen ilmaisulla, kuulemisella ja vaikuttamisella tulee olla myös vaikuttavuutta. Rajaus mitätöi olemassa olevan kehityskulun. Osallistumisindikaattorityöhön tulee vielä panostaa paljon niin, että mittaamisen lähtökohtana on lasten laaja-alainen kuuleminen suomalaisessa yhteiskunnassa (palvelut, päätöksenteko, lapsiystävälliset oikeuskäytännöt jne.).

9. Lasten harrastamisen lisätutkimustarve koskee myös – ja erityisesti – omaehtoista vapaamuotoista harrastamista eikä vain ohjattuun harrastustoimintaan osallistumista. Suomalaisesta yhteiskunnasta puuttuu suvaitsevaisuutta käyttää julkista tilaa muutoin kuin aikuisten määrittelemällä tavalla. Jo pelkästään oleskelu saatetaan kokea häiriöksi. Harrastamisnäkökulman lisäksi indikaattori, joka huomioisi lasten toiveita ja tarpeita lähiympäristössä voisi avata lasten hyvinvoinnin kannalta ympäristöön liittyviä odotuksia ja toiveita.

Nuorten vapaa-aikatutkimuksessa 2013 (Myllyniemi & Berg 2013) ikäjakaumaa laajennettiin alaspäin 7–29 vuoteen. Nyt mukana olevan kysymyksen ”Onko sinulla jokin harrastus, aivan mikä tahansa?” lisäksi on tarkoitus vakinaistaa kysymys ohjatun ja omaehtoisen harrastamisen suhteesta. Sitä kysyttäisiin sekä liikuntaan, kulttuuriin ettäyleensä vapaa-aikaan liittyen.Tutkimus on Nuoran toimintasuunnitelmassa kaavailtu toteutettavaksi kolmen vuoden välein 2016, 2019, 2022. Myös kyselyrytmin tiivistämisestä joka 2. vuosi toteutettavaksi on keskusteluissa. Myös Nuorisobarometrin ikäjakauman laajentamisesta kymmenen vuotiaisiin on käyty alustavia keskusteluja. Nykyisin sen kohdejoukkona ovat yli 15-vuotiaat.

Vapaa-aikaan liittyvää indikaattoritiedoksi kelpaavaa tietoa on toistaiseksi vähän saatavilla. On tärkeää luoda tätä tietoa. Kysymykset pitäisi saada joko osaksi jotain nykyisin säännöllisesti tehtyä tutkimusta, mutta tietoaukon laajuuden vuoksi olisi parempi vaihtoehto luoda uusi säännöllisesti toistettava kansallinen tutkimus, jossa kartoitettaisiin mm. lasten ja nuorten vapaa-ajanviettoa, mediankäyttöjä, omien mielipiteiden ilmaisemista, osallistumista erilaisiin vaikutustapoihin sekä heidän käsityksiään lasten ja nuorten mahdollisuuksista vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin.

10. Indikaattoreiden osuvuudessa kohteeseensa on vielä kehittämistä. Välillä tulee tuntu, että vertailukelpoisuutta ja aikasarjoja (ks. Aira ym. 2013, 222) kunnioitetaan vielä liikaa. Valmiutta entisestä luopumiseen voitaisiin hieman kasvattaa paremman uuden saavuttamiseksi.

Vertailukelpoisuus vanhaan on toki tärkeää, mutta jos vanhojen kysymysten toistamisella ei päästä kiinni huomattavaan osaan lasten ja nuorten nykyistä elämismaailmaa (mm. kiusaamiskysymykset), niin kysymyspattereita on pakko muuttaa relevantin tiedon saamiseksi. Kysymyksiä muuttamalla menetetään (osa) vertailtavuudesta, mutta tuloksia ei voida pitää vertailukelpoisina myöskään tilanteessa, jossa ilmiö on muuttanut muotoaan ja vanha kysymys ei mittaa ilmiötä tällä hetkellä. Ihmisoikeusindikaattoreita tutkineet muistuttavat, ettei itse työ ja sen seuranta saisi koskaan muodostua teknokraattiseksi itseisarvoksi.

Varsin monet raportissa käytetyt hyvinvointi-indikaattorit ovat peräisin kouluterveyskyselystä, joka on tällä hetkellä ainoita säännöllisesti toistettuja yläkouluikäisille suunnattuja kyselytutkimuksia. Kouluterveyskyselyn yhteyteen tuskin voi lisätä kovin montaa uutta kysymystä, eikä vanhojakaan voi muuttaa aikasarjojen ja kansainvälisen vertailtavuuden säilyttämisen takia. Olisikin suotavaa, että kouluterveyskyselyn rinnalle rakennettaisiin ainakin yksi toinen säännöllisesti toistettava kysely, johon voitaisiin koota esimerkiksi vapaa-ajanviettoon, mediankäyttöön sekä osallisuuteen ja osallistumiseen liittyviä kysymyksiä. Tämä kouluterveyskyselyn kanssa limittäin toteutettava kysely tultaisiin sitten toistamaan säännöllisesti 3 tai 5 vuoden välein.

Suomi pitäisi saada pikaisesti mukaan myös kansainvälisten lukutaitotutkimusten verkkolukutaitoa koskeviin osioihin. Osallistumattomuus johtuu rahoituksen puutteesta. OKM:n tai yhteistyökumppaneiden pitäisi turvata rahoitus myös tähän osioon osallistumiselle. Vuoden 2016 PIRLS-tutkimuksen osalta osallistumispäätös pitäisi tehdä jo syyskuussa 2013.

11. Tutkimusyhteistyön tarve. Niin kuin raportin (Aira ym. 2013) tehneet huomauttavat, indikaattorien laatiminen ja tarkastelu vaatii laajaa yhteistyötä. Olisi pohdittava, miten erilaisten järjestöjen hallussa olevia lapsia ja nuoria koskevaa ohjelmatyötä ohjaavia selvityksiä, valtionhallinnon masinoimia kyselytutkimuksia ja yliopistojen akateemista tutkimusta voisi saada keskustelemaan enemmän keskenään ja johdonmukaisesti. Lisäksi on hyvä muistaa, että indikaattorityö sijoittuu poliittisen vallankäytön kenttään, jossa ihmisoikeuksien, kuten esimerkiksi lasten ja nuorten osallistumisoikeuksien mittaaminen, ei ole helposti sovellettavissa. Onkin oleellista, että indikaattorityötä täydentää riippumaton laadullinen sekä moni- ja poikkitieteellinen tutkimus.

12. Katveeseen tilastollisesti ja helposti myös laadullisesti jäävät ryhmät.Suomessa on tehty mm. systemaattista adoptiolasten terveystutkimusta. Tämän vuoden puolella on alkanut adoptiolasten stressitutkimus, jossa seurataan viime vuosina Suomeen adoptoitujen lasten kehitystä aina teini-ikään asti. Miten tätä voitaisiin hyödyntää indikaattoritietona?

Romanilapset ja -nuoret ovat voimakkaasti esillä Euroopassa. Politiikkaohjelmatasolla Suomi tunnetaan Euroopassa romanien oikeuksien puolustajana. Millaista tietoa meillä on käytettävissämme heidän tilanteestaan?

Myös kehitysvammaisten lasten ja nuorten laadulliseen tutkimukseen, esim. elämänkaaritutkimukseen voisi panostaa lisää.

Paljon lasten ja nuorten erityisryhmiä koskevaa tietoa jää saamatta, kun erilaiset hankkeet eivät sitä välttämättä kerää – ja rahoittajat eivät kaikissa tapauksissa velvoita. Tutkijoita kaivattaisiin rakentamaan näihin hankkeisiin sopivia suunnittelun ja seurannan mittareita. 

Lopuksi

Suomen tulisi aktiivisemmin osallistua kansainväliseen yhteistyöhön. Esimerkiksi tällä hetkellä Euroopan unionin alainen perusoikeusvirasto ja Euroopan neuvosto ovat tiivistäneet yhteistyötäänlasten oikeuksien monitoroinnin kehittämiseksi. On tärkeää, että Suomi seuraa ja vaikuttaa läheltä mm. tähän työskentelyyn.

Nuorisotutkimusseura ry. ja -verkosto kiittää mahdollisuudesta kommentoida indikaattorityötä tässä vaiheessa. Osallistumme jatkossakin mielihyvin indikaattoreiden edelleen kehittämiseen.

Helsingissä 27.8.2013                                                   

Nuorisotutkimusseuran ja -verkoston puolesta

Anu Gretschel, erikoistutkija

Tiina-Maria Levamo, tutkija

Sami Myllyniemi, tilastotutkija                                                      

Annikka Suoninen, erikoistutkija

Leena Suurpää, tutkimusjohtaja

 

Lähteet:

Aira, Tuula & Hämylä, Riikka & Kannas, Lasse (2013) Lasten hyvinvoinnin tila kansallisten indikaattoreiden kuvaamana. Alustava käsikirjoitus 16.8.2013. Terveyden edistämisen tutkimuskeskus, Jyväskylän yliopisto.

Forss, Marko (2013) Nettipoliisi ja nuoret sosiaalisessa mediassa. Teoksessa Reijo Kupiainen & Sirkku Kotilainen & Kaarina Nikunen & Annikka Suoninen (toim.) Lapset netissä – puheenvuoroja lasten ja nuorten netin käytöstä ja riskeistä. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2013, 60–66. Helsinki: Mediakasvatusseura. (Verkkoversio, pdf) 

Gellin, Maija & Gretschel, Anu & Matthies, Aila-Leena & Nivala, Elina & Oranen, Mikko & Sutinen, Riikka & Tasanko, Pia (2012) Lasten ja nuorten asema hyvinvointipalveluissa. Teoksessa Anu Gretschel & Tomi Kiilakoski (toim.)Demokratiaoppitunti. Lasten ja nuorten kunta 2010-luvun alussa. Julkaisuja 118. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, 149–179.

Gretschel, Anu (tulossa 2013) Tulokset ja niiden taustat – tutkimus monialaisen kehittämisen tukena MYK-hankkeessa. Teoksessa Timo Mulari & Anu Gretschel (toim.) Ryhmistä verkostoksi ja verkoston toiminta laadukkaaksi. Monialaisten yhteistyöverkostojen kehittämishankkeen loppuraportti. Helsinki: Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssi ry.

Kiilakoski, Tomi & Gretschel, Anu & Nivala, Elina (2012) Osallisuus, kansalaisuus, hyvinvointi. Teoksessa Anu Gretschel & Tomi Kiilakoski (toim.) Demokratiaoppitunti. Lasten ja nuorten kunta 2010-luvun alussa. Julkaisuja 118. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, 9–34.

Kotilainen, Sirkku & Kupiainen, Reijo (2012) Viestintä- ja mediataito. Teoksessa Eero. K. Niemi (toim.)Aihekokonaisuuksien tavoitteiden toteutumisen seuranta-arviointi 2010. Koulutuksen seurantaraportti 2012:1. Helsinki: Opetushallitus, 107–125. 

Kupiainen, Reijo (2013) EU Kids Online –suomalaislasten netin käyttö, riskit ja mahdollisuudet. Teoksessa Reijo Kupiainen & Sirkku Kotilainen & Kaarina Nikunen & Annikka Suoninen (toim.) Lapset netissä – puheenvuoroja lasten ja nuorten netin käytöstä ja riskeistä. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2013. Helsinki: Mediakasvatusseura, 6–15. (Verkkoversio, pdf) 

Leino, Kaisa & Nissinen, Kari (2012) Verkkolukutaito ja tietokoneen käyttö PISA 2009-tutkimuksessa. Teoksessa S. Sulkunen & J. Välijärvi (toim.) PISA09. Kestääkö osaamisen pohja? Opetus‐ ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2012:12, 62–77. (Verkkoversio, pdf)

Myllyniemi, Sami (tulossa 2013) Nuorisobarometri 2013. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisoasiain neuvottelukunta.

Myllyniemi, Sami & Berg, Päivi (2013) Nuoria liikkeellä! Nuorten vapaa-aikatutkimus 2013. Opetus- ja kulttuuriministeriö, Valtion liikuntaneuvosto, Nuorisoasiain neuvottelukunta, julkaisuja 49 & Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 140. (Verkkoversio, pdf)

Nuorisotutkimusseura ry. (14.10.2010) Lausunto koskien Lasten hyvinvoinnin kansalliset indikaattorit -työryhmän raporttiluonnosta. (Verkkoversio, pdf)

Opetus- ja kulttuuriministeriö (2011) Lasten hyvinvoinnin kansalliset indikaattorit. Tavoitteena tietoon perustuva lapsipolitiikan johtaminen. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2011:3.

Tackling violence in schools(2011) High-Level Expert meeting co-organised by the Government of Norway, the Council of Europe and the UN Special Representative of the Secretary-General on Violence against Children. Final report of the meeting. Oslo, 27-28 June 2011. (Verkkoversio, pdf)

Tackling Violence in Schools (2012) Tackling Violence in Schools: A global perspective. Bridging the Gap between Standards and Practice. UNICEF – Office of the Special Representative of the Secretary General on Violence against Children. http://srsg.violenceagainstchildren.org/sites/default/files/publications...