Katso alakulttuuria

Herman Raivio

Sam Knee: The Bag I’m In. Underground Music and Fashion in Britain 1960–1990. 336 s. Cicada Books 2015.

Luin joskus Oasis-yhtyeen haastattelun ja vaikutuin Gallagherin veljesten tuimasta asenteesta ja poseerauksesta. Kun kuulin sen jälkeen yhtyeen musiikkia, se ei yltänyt koskaan haastattelun tekemään ensivaikutelmaan.

Alakulttuurinuorelle ja -vanhukselle detaljit ovat kaikki kaikessa. Äärimmäinen pikkutarkkuus on tyylin edellytys.

Edellinen juolahti mieleen, kun luin Primal Screamin laulajan Bobby Gillespien kirjoitusta. Hän muisteli kuvaa, jonka näki vuonna 1977. Siinä Johnny Rotten kyykisteli lavalla. Hiukset näyttivät siltä kuin ne olisi leikattu rikkinäisellä pullolla. Rottenilla oli kaulaan asti sivusta repeytynyt pusero, jaloissa teddypoikien bordelliläskärit. Vaateyhdistelmä ja asenne hämmensivät. Kuva iski Gillespiehen ennen kuin hän oli kuullut sekuntiakaan Sex Pistolsia.

Gillespie kertoo kuvan voimasta esipuheessa, joka löytyy Sam Kneen kirjasta The Bag I’m In. Underground Music and Fashion in Britain 1960–1990. Siinä esitellään tekstein ja kuvin 36 brittiläistä alakulttuuriheimoa. Kuvat ovat ennen julkaisemattomia amatöörikuvia, mikä jo tekee kirjasta uniikin.

Ensimmäinen kirjassa esitelty ryhmä on leatherboy/rocker (1960–1966), viimeinen baggy (1987–1990). Alakulttuurien välillä voi nähdä perheyhtäläisyyksiä. Se voi ilmetä linkkinä kahden eri suunnan välillä, esimerkiksi hard mod on linkki post-modin ja pre-skinheadin välillä. Perheyhtäläisyys voi näkyä eräänlaisena jatkumona. Vuonna 1976 syntynyttä punkkia seurasi post-punk, anarkopunk, UK82, crust ja hardcore. Punk myös risteytyi rockabillyn kanssa, mistä syntyi psykobilly.

Brittiläisissä alakulttuureissa musiikki ja muoti ovat aina marssineet kaduilla käsi kädessä. Se mitä kuuntelee, näkyy päällä, eikä ole yhdentekevää, mitä päällä näkyy. Skata kuunteleva 2 tone -nuori pukeutuu Harrington-takkiin, button down -kauluspaitaan, Fred Perryn v-aukkoiseen neuleeseen, kapeaan ruutukuvioiseen solmioon ja Frank Wrightin loafereihin – ei riihipaitaan ja sandaaleihin.

Kirjaan sisältyy Florence Bambergerin piirtämä tyyliopas, joka esittelee joka heimon tyypilliset edustajat. Tältä näyttävät Smiths-maanikot. Pojalla on James Dean -kampaus, Ray Banin lukulasit, löysä boheemipaita, helmet, tummat, tiukat levikset ja Northampton-broguet. Tytöllä on Billy Fury -hiukset, The Smiths -t-paidan päällä  ylisuuri 50-luvun palmikkoneule, jaloissa pallokuvioiset sukat ja Dr. Martensit.

Ovatko tällaiset luettelot kiinnostavaa luettavaa? Alakulttuurinuorelle ja -vanhukselle detaljit ovat kaikki kaikessa. Äärimmäinen pikkutarkkuus on tyylin edellytys. Jos tyyli on vähän sinne päin, se ei ole enää sama asia. Mitä militantimpaa mikroskooppisuutta, sitä parempi, Knee toteaa.

Lukijana sanoisin, että ennemmin ulkoisuutta kuin epämääräistä fiilistelyä. Sen sijaan, että kirjassa kuvattaisiin niitä tuntemuksia, joita alakulttuurissa olo nuoren sisällä herättää, siinä esitellään alakulttuurin näkyviä tunnuksia nuoren päällä. Alakulttuurin merkit asetetetaan avoimesti muiden eteen katsottaviksi ja arvioitaviksi. Siinä on jotain rehtiä.

Kirjaa lukiessa ei voi olla luomatta vertailevaa katsetta Suomeen. Ketään tuskin yllättää, että samat tai vastaavat tyylit ovat tulleet tänne jäljessä. Jotkut eivät rantautuneet Suomeen milloinkaan. Kuten 70-luvun alun suedehead, joka oli raffin skinheadin sofistikoituneempi versio, mutta sisälsi myös modin amerikkalaisia jazz-vivahteita. Kirjan 36 heimosta Suomessa on esiintynyt ehkä 15.

Brittiläisten alakulttuurien kultakaudet kestivät keskimäärin kolmesta neljään vuoteen. Sen jälkeen tulleet tyylit ovat olleet toistoa tai kertautuvuutta, toista tai kolmatta aaltoa, paluuta tai retroa. Nykypäivän alakulttuurinuorella ei ole kuitenkaan syytä tuntea huonommuutta siitä, että ei elänyt Lontoossa 1969. Aitouden ja alkuperäisyyden arvot voisi päinvastoin kyseenalaistaa lähtökohtaisesti. Knee sanoo, että hänen nuoruudessaan vain kuteet ja musa merkitsivät. Muu oli tylsää paskaa. Samaa asennetta voi vaalia 2000-luvullakin.

Herman Raivio

FM, vapaa kirjoittaja