Nuorten selkoromaani ei kaihda vaikeitakaan aiheita

Jenni Saarilahti

Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja Pääkallomies
120 s., Avain / BTJ Finland 2016

Marja-Leena Tiaisen selkokielisen jännitysromaanin Tatu, Iiris ja Pääkallomies aiheet ovat tuttuja muista nuortenkirjoista. Tiainen osoittaa, että selkokielelläkin voi kuvata moninaisia aiheita ja tunteita sekä luoda tarinan jännitteen. Selkokirjan pitää hahmottua helposti, mutta se ei saa aliarvioida lukijaansa.

Selkokielen kohderyhmiä ovat esimerkiksi maahanmuuttajat, jotka eivät vielä osaa hyvin suomea, sekä ihmiset, joille lukeminen on vaikeaa neurobiologisista syistä.

Marja-Leena Tiaisen nuortenromaanin Tatu, Iiris ja Pääkallomies päähenkilöitä ovat teini-ikäinen Tatu ja Tatun ystävä ja saavuttamaton ihastus, parikymppinen Iiris. Tatu on hyvä piirtäjä ja pitää sarjakuvablogia. Hän hoitaa Iiriksen kissaa ja hengailee rannalla isoveljensä ja tämän kaverin kanssa. Nuorten kesänvieton sotkee murhamysteeri: Iiris tapetaan.

Teoksen teemat voisivat olla kuin mistä tahansa nuorten jännityskirjasta. Tatu, Iiris ja Pääkallomies erottuu niistä kuitenkin siinä, että se on kirjoitettu selkokielellä.

Aluksi ”tavallisiin” kirjoihin tottunut lukija kiinnittääkin huomiota juuri selkokielen ominaispiirteisiin. Kirjan rivit ovat lyhyitä, samoin virkkeet ja kappaleet, kieli helppolukuista. Kirjasinkoko on suurehko, taitto väljää. Selkokirjan pitää olla sekä sisällöltään että visuaalisuudeltaan helposti hahmotettava. Minusta tuntui, että ensin luin teosta vain esimerkkinä selkokirjasta, mutta vähitellen tarina vei mukanaan enkä ajatellut kirjan tyyliä.

Lämpöä ja rankkoja aiheita

Selkokielen kohderyhmiä ovat esimerkiksi maahanmuuttajat, jotka eivät vielä osaa hyvin suomea, sekä ihmiset, joille lukeminen on vaikeaa neurobiologisista syistä. 

Vaikka selkokielinen teksti on helppoa, se ei saa aliarvioida lukijaansa. Esimerkiksi Tatu, Iiris ja Pääkallomies käsittelee monenlaisia aiheita ja kuvaa nuorten elämää monipuolisesti. Ihastumisen lisäksi Tatu pohtii muitakin ihmissuhteita, ja murhatapauksen myötä päästään sivuamaan myös poliisin ja median toimintaa. Kirjassa käytetään sosiaalisen median palveluita, juodaan olutta ja kerrotaan myös itsemurhasta. Lukiessa mieleen nousi väistämättä ajatus, että Tiainen on halunnut kirjoittaa oikean nuortenkirjan, sellaisen, joka ei mitenkään suojele nuorta lukijaansa. Lukemisen vaikeus ei tarkoita, ettei nuori voisi ymmärtää elämän eri osa-alueita, sen nurjiakin puolia, tai jännityskertomuksia.

Tiainen kertoo henkilöhahmoistaan, etenkin Tatusta, ymmärtävästi ja lämpimästi. Vaikka kieli on yksinkertaista, nuorista, heidän tunteistaan ja elämästään piirtyy uskottava kuva. Esimerkki Tatun ja Iiriksen siskon keskustelusta sivuilta 82–83:

Tatu jatkoi:
”Mä olen tosi pahoillani…”
Tatu ei osannut jatkaa.
Hänen teki mieli halata Terhiä,
mutta hän ei rohjennut.

”Ehkä Iiris kerjäsi sitä”, Terhi sanoi samassa.
”Kerjäsi, mitä?” Tatu ihmetteli.
”Se sotkeutui vääriin miehiin”, Terhi vastasi.
”Kaikki sen poikaystävät olivat sekopäitä.
Väkivaltaisia tyyppejä.”

Kirjoja kirjoitetaan suoraan selkokielelle, ja jo ilmestyneistä teoksista tehdään myös selkomukautuksia. Olin lokakuisilla Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa, kun kirjailija Eppu Nuotio kertoi, miltä tuntui lukea omaa teosta selkoversiona. Hän kiitti selkomukautuksen tekijää Johanna Kartiota siitä, että tämä oli ikään kuin kirkastanut Nuotion Peiton paikka -teoksen lähtötekstin tarinan ja idean.

Sama ajatus tuli mieleeni, kun luin Marja-Leena Tiaisen kirjaa. Kun kielellä ja liian monimutkaisilla juonikuvioilla ei voi kikkailla, tarinan pitää olla hyvin suunniteltu. Tiainen on onnistunut tässä mielestäni hyvin. Tarina on hallittu ja sen jännite, jopa jännitys, kantaa alusta loppuun. Uskonkin kirjan olevan sopiva ja mieluisa kohderyhmälleen. Sitä voisi suositella myös ”tavalliselle” nuorelle, jolle kirjaan tarttuminen tuntuu syystä tai toisesta hankalalta.

Tietoa selkokirjoista

Selkokielen ja -kirjallisuuden asemaa edistää Suomessa Selkokeskus. Sen verkkosivustolla selkokielestä kerrotaan näin: ” Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.”

Sivustolla voi tutustua myös suomenkielisiin selkokirjoihin, joita on julkaistu yhteensä jo satoja. Marja-Leena Tiaisen teoksen Tatu, Iiris ja Pääkallomies on julkaissut Avain, joka palkittiin tänä syksynä selkokirjallisuuden Seesam-palkinnolla selkokirjallisuuden edistämisestä. Avaimen selkokirjoja ovat esimerkiksi Tapani Baggen humoristinen, jopa absurdi veijaritarina Alligaattori (Avain 2017) sekä selkomukautukset Salla Simukan nuorten bestsellereistä Punainen kuin veri (Avain 2017) ja Valkea kuin lumi (Avain 2017). Avaimen lisäksi selkokirjoja julkaisee Oppimateriaalikeskus Opike.

Selkokeskuksen verkkosivut: http://selkokeskus.fi/.


Jenni Saarilahti

Kirjoittaja on viestintäalan freelancer. Hän kuuluu Selkokeskuksen asiantuntijaverkostoon ja on tehnyt asiatekstien selkomukautuksia.