Suomalaisia sopeutumistarinoita

Kari Forsström

Markku Hattula ja Abdirahim Hussein: Minä Husu, suomalialainen – Abdirahim Husseinin tarina, 251 s., Minerva 2017

 

Kymppikympin oppilaat eivät olleet kenenkään kavereita, vaan toistensa kilpailijoita.

Raila Kinnunen: Nasima, 268 s., Tammi 2017 

Kaipaako Suomi 100 -menestystarina mielestäsi monikulttuurista lisämaustetta? Kaksi tänä vuonna ilmestynyttä elämäkerrallista teosta kertovat päähenkilöidensä sopeutumisesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Lähtötilanne tuntuu haasteelliselta: Nasima Razmyar ja Abdirahim Hussein Mohamed saapuivat Suomeen alaikäisinä turvapaikanhakijoina keskelle 1990-luvun alkupuolen suurta lamaa. He tulivat sisällissodan raunioittamista, kansainvälisen terrorismin pesäpaikkoina tunnetuista muslimimaista, Afganistanista ja Somaliasta. Kummatkin kohtasivat pian maahan tultuaan ystävällisiä suomalaisia, Abdirahim Hussein kuitenkin myös monia kiusaajia.

Molemmat kirjat ovat sujuvasti kirjoitettuja ja helppolukuisia. Nasima-kirjan kirjoittaja Raila Kinnunen kertoo päähenkilöstä kolmannessa persoonassa ja tuo värikkäästi esiin myös omia vaikutelmiaan ja mielipiteitään. Minä Husu -kirjan kirjoittajiksi on merkitty Markku Hattula ja Abdirahim Hussein yhdessä, mutta kirja on kauttaaltaan minä-muodossa.

Nasiman ja Husun lähtökohdissa oli eroja. Nasima tuli Suomeen kahdeksanvuotiaana, vanhempiensa mukana lokakuussa 1992. Isä, Daud Razmyar oli Afganistanin suurlähettiläs Moskovassa. Islamistien vallattua Kabulin Razmyarit anoivat turvapaikkaa Suomesta, jossa Daud oli käynyt jo 1970-luvulla. Perhe joutui ensin Rovaniemelle, mutta pääsi sitten asettumaan Helsingin Käpylään.

Nasima kävi suomalaisen peruskoulun ysin ja kympin arvosanoilla. Hän vietti aikaa kasin ja ysin tyttöjen porukassa. ”Kymppikympin oppilaat eivät olleet kenenkään kavereita, vaan toistensa kilpailijoita.” Lukiossa arvosanat alenivat Nasiman käydessä samaan aikaan töissä, aluksi huoltoaseman kahviossa. Vanhemmat eivät olleet saaneet töitä. Nasima ei päässyt valtiotieteelliseen tiedekuntaan, mutta hänet rekrytoitiin erilaisiin pakolaisjärjestöihin ja sitä kautta politiikkaan, SDP:hen. Nykyään hän on Helsingin apulaispormestari. 

Husu saapui Suomeen yksin, 15-vuotiaana vuonna 1994. Hän lensi Wienin kautta, väärennetyn passin kanssa ja haki Suomesta turvapaikkaa. Tulo Suomeen oli pelottavaa. Ensimmäinen myönteinen kokemus oli R-kioskilta ostettu tonnikalaleipä. Husun bussinkuljettajaisä oli kuollut Husun ollessa 12-vuotias. Perheen vanhimpana poikana Husu oli lähetetty ensin Keniaan ja sitä kautta Eurooppaan, äidin ja sisarusten edellä. Vuonna 1997 näiden maahantulo onnistuikin. Husu puhuu hyvin lämpimästi äidistään.

Husu asui ensin vastaanottokeskuksessa Perniössä, ja sitten tukiasunnossa Turussa. Suomeen tullessaan hän osasi jonkin verran englantia. Kielikurssin jälkeen hän suoritti suomenkielisen peruskoulun kaksi viimeistä luokkaa seiskan ja kasin arvosanoilla. Husu ei päässyt Turun IB-lukioon ja oli töissä laivasiivoojana, kävi rakennusalan ja kemian alan ammattikoulut, työskenteli vaatekaupan myyjänä ja lopulta tulkkina hoitaen maahanmuuttajien asiointeja viranomaisten kanssa. Tällöin Husu innostui järjestötoiminnasta ja politiikasta. Husu pyydettiin ensin keskustapuolueeseen, mutta hän siirtyi myöhemmin demareihin.

Joulukuussa 2017 Nasima ja Husu olivat molemmat Helsingin kaupunginvaltuustossa ja äänestivät paperittomien maassaoleskelijoiden terveydenhuollon laajentamisen puolesta.

Kuinka rohkaisevaa Husun ja Nasiman pärjääminen on? Molemmat vaikuttavat erittäin yritteliäiltä ja sosiaalisesti älykkäiltä. Useimmat ihmiset eivät olisi pärjänneet samoissa tilanteissa yhtä hyvin. Molemmat varoittavat maahanmuuttajia sulkeutumasta vain omiin piireihinsä. Molempien politiikassa eteenpäin pääsyä auttoi muuten saavutettu julkisuus, Nasimalla Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta, Husulla Ali ja Husu -radio-ohjelmasta.

Nasima-kirjassa pohditaan kiltin ja tunnollisen tytön ehkä liiallistakin sopeutumishalua. Husu taas näyttäytyy katujen nopeaälyisenä selviytyjänä, joka haki ensin turvaa Turun skinejä vastaan monikulttuurisesta hopparijengistä, mutta huomasi sitten välttävänsä paremmin vaikeudet kantasuomalaisten seurassa. Näistä kahdesta Nasima on päässyt pidemmälle, kuten koulutettujen vanhempien lapset usein pääsevät. Nasiman isä on muun tekemisen puutteessa käyttänyt paljon aikaa ja energiaa tyttärensä uran tukemiseen.

Kari Forsström

FM, TK, Helsinki