Generation 2017: ”All we need is your respect”

Karla Malm

Ihmiset. Rauha. Kaaos. Katutaide. Miehet. Kaija Koo. Andy Warhol. Ihmisyys. Arki, tarkkailu, taidenäyttelyt. Kiireettömyys. Webcam. Huonekasvit, syksy, vuoret, musiikki. Surrealismi. Aasialaiset kulttuurit. Terälehdet ja äiti. Nostalgia, psyykkiset sairaudet ja David Bowie. Aamukahvi.

Kun lukee sanalistoja Amos Andersonin museon seinällä, on vaikea välttyä kahdelta ajatukselta. Ensimmäinen niistä on se, että tällaista on nuoruus vuonna 2017. Generation 2017 -näyttely esittelee 15–23-vuotiaiden tekemää taidetta ja tarjoaa eräänlaisia vastauksia siihen, mikä nuoria kiehtoo, inspiroi ja askarruttaa.

Sukupolvisuhteet, rakkaus ja ruoka ovat yhtä lailla toistuvia teemoja kuin särkyneet sydämetkin.

Seuraava ajatus on, että oikeastaan ensimmäinen on jo lähtökohdiltaan harhaanjohtava. Ei voi väittää, että Generation 2017 -taidenäyttelyn teema olisi nuoruus, yhtä vähän kuin olisi taidenäyttelyä, joka kertoisi aikuisuudesta. Ihmiset, jotka inspiroituvat erilaisista asioista aina aamukahvista aasialaisiin kulttuureihin ja Kaija Koosta Andy Warholiin, luovat omanlaistaan taidetta omista lähtökohdistaan. Heitä yhdistää ikä, mutta ei juurikaan moni muu asia. Ja juuri siinä piilee Generation 2017 -näyttelyn vaikuttavuus.

Näyttely on terveellinen muistutus, että nuoruuksia on yhtä monenlaisia kuin nuoriakin. Näyttelytilassa olevilla teoksilla ei ole yhtä yhteistä nimittäjää: pikkuruiset, äärimmäisellä huolellisuudella rakennetut sushit (Emmi Katja: Pieniä havaintoja) ovat täysin toisesta todellisuudesta kuin kankaalle kirjottu pornotaide (Säde Rinne: Kiima). Muistutuksen lisäksi Generation 2017 sattuu olemaan hyvin kiinnostava taidenäyttely.

Se ei silti tarkoita sitä, etteivätkö tekijöiden ikä ja nuoruus olisi hyvällä tavalla läsnä näyttelyssä. Ikä on yksi tekijä niiden reunaehtojen joukossa, jotka määrittävät elämää. Anastasia Hartikaisen Youth-teoksessa leikitellään valokuvilla, joiden päälle aukeaa toistuvia tietokoneen virheilmoituksilta näyttäviä ilmoituksia: ”Loading your wasted youth”, ”Destroying myself before you can” ja ”All we need is your respect”. Valokuvissa hengaillaan pimeässä puistossa: istutaan keinuissa, pussaillaan, poltetaan tupakkaa. Valokuvista välittyy tunne tylsyyden ja jännityksen yhdistelmästä, odottamisesta, joka toisinaan nuoruuteen liittyy.

Ahdistavimmillaan näyttely on suljetussa huoneessa, jossa katsoja joutuu Mikaela Välipakan F60.3-ääni-installaation myötä Panacod-pakettien ja painotaulukoiden keskellä. Ohimoilla jyskyttää, seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Huone muistuttaa nuoruutta sellaisena kuin se pahimmillaan voi toisille olla: tilana, josta ei pääse pois. Muunneltu ääni puhuu rakkaudenkaipuusta ja siitä, millaista on joutua kantamaan aikuisen vastuuta liian varhain. Seinillä on lääkepakettien lisäksi ruoka- ja painopäiväkirjoja, alusvaatteita, ja vaativaan sävyyn esitetty kysymys – ”ooksä vähän epävakaa?”. Kuka puhuu teoksessa ja kenelle? Se jää epäselväksi, mutta epävakaaksi leimaaminen kalskahtaa ulkoapäin tehdyltä määrittelyltä, joka usein perustuu muiden arvioihin itsestä.

Generation 2017 ei kuitenkaan keskity ainoastaan kipukohtiin, vaan teoksissa on myös kauneutta ja herkkyyttä, huumoriakin. Sukupolvisuhteet, rakkaus ja ruoka ovat yhtä lailla toistuvia teemoja kuin särkyneet sydämetkin. Sanni Weckmann kohdistaa Hillevi-teoksensa, räsymattokudontana tehdyn muotokuvan viereiset sanat suoraan isoäidilleen: ”Opettelin kutomaan jotta tuntisin sinut. En sinua isoäitinä vaan sinut sinuna. Sinut sellaisena kuin olit ja sellaisena kuin tahdoit olla.”

En osaa kertoa siitä, miltä Generation 2017 näyttää taidekriitikon silmin. Nuorisotutkijalle se on paitsi taidenäyttely, myös tilaisuus kuulla ja katsoa. Tässä näyttelyssä nuoret tekijät puhuvat omasta puolestaan ja valitsevat, mikä heille on tärkeää ja mielekästä, ja millä tavoin he teemoja työstävät. Lisäksi vierailu näyttelyssä voi olla aikuiselle myös melkoinen nostalgia-trippi. Vaikka nuoruudet eivät välttämättä muistuta kovinkaan paljon toisiaan, jotakin tunnistettavaa teoksissa silti paikoitellen on.

Olisi karkeaa yleistystä sanoa, että Generation 2017 kertoo nuoruudesta. Kenties ei olisi aivan yhtä harhaanjohtavaa sanoa, että se kertoo nuoruuksista. Pois kävellessä päällimmäisenä jää mieleen Hartikaisen kiteyttämä viesti.

”All we need is your respect”. Se riittää.

Generation 2017 on esillä Amos Andersonin taidemuseossa 19.5.–3.9.2017.

http://amosanderson.fi/fi/nayttelyt/generation-2017-2/

 

Karla Malm

Kirjoittaja työskentelee Nuorisotutkimusseurassa tutkijana ja valmistuu Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta kesäkuussa 2017.