Harmaalla alueella

Herman Raivio

Lol Tolhurst: Cured. Suomentanut Kirsi Luoma. 335 s. Like, 2017.

Lol Tolhurst oli ehkä maailman tunnetuimman tummasävyisen indie-yhtyeen The Curen rumpali ja kosketinsoittaja. Hän perusti bändin sen johtajan laulaja-kitaristi Robert Smithin kanssa 1976. Tolhurstin kirja Cured on paitsi yhtyeen myös Tolhurstin ja Smithin ystävyyden historiikki. Ensimmäisen kerran vuonna 1959 syntyneet miehet tapasivat 5-vuotiaina.

Cured on parantumiskertomus: sairastaa terveeksi, rikkinäisestä ehjäksi, tyhmästä viisaaksi, eksyneestä löytäjäksi

Myöhemmin nuoria miehiä yhdisti musiikki, kuten nuoria miehiä usein yhdistää. He maleksivat punk-keikoilla, kuten kaikki ne, joille ulkopuolisuus on identiteetin keskeinen nimittäjä. Oman bändin esikoinen Three Imaginary Boys ilmestyi 1979. Sen jälkeen kehittyi oma tyyli, joka valoi perustaa kokonaiselle genrelle, joka nimettiin goottirockiksi.

Ystäviä yhdisti Crawley, paikka vailla keskustaa, yllä savenharmaa taivas, josta satoi tauotta tihkua. 1960- ja 70-luvun Englanti näytti harmaalta ja harmaa oli Smithin ensimmäinen auto. Crawley oli väkivaltainen pikkukaupunki Lontoon vieressä: esiintymislavalle lensi lasituoppeja, yleisön kanssa piti tapella, juna-asemalla paettiin skinheadeja, mutta sekin yhdisti.

Erityisesti kaveruksia sitoi yhteen halu vaihtaa maisemaa. Sama maisema väritti bändin alkuaikojen musiikin, jossa kolkko soundi yhdistyi Smithin vaikertavaan ääneen. Toisen levyn, Seventeen Secondsin tunnetuimmassa kappaleessa A Forest juostiin ei-minnekään. Seuraavalla Faith-levyllä laulettiin hukkuvasta miehestä ja kansi oli, tietenkin, harmaa. Antti Hurskainen kutsuu yhtyettä käsittelevässä perinpohjaisessa esseessään Smithiä harmaan profeetaksi (kokoelmassa Tapan sut, 2014). Hän lainaa Michael Bracewellia, jonka mukaan bändi on esikaupungin musiikillinen vastine.

Vuonna 1982 ilmestynyt neljäs lp Pornography päätti ns. kuolematrilogian. Tolhurst kutsuu sitä fuck off -levyksi. Se alkaa sanoilla It doesn’t matter if we all die. Julkaisukiertueella Smithin silmät oli meikattu verta vuotaviksi ja kasvot näyttivät siltä kuin niitä olisi viillelty. Raskastahan sellainen on. Miehet hukuttivat mustiin pukeutuneet itsensä viinaan ja huumeisiin. Tolhurstilla putki oli tosin alkanut jo nuorena.

Miehen maailma hajosi vuonna 1989 ilmestyneen levyn, oireellisesti nimeltään Disintegration, aikoihin. Tolhurst sai potkut, raitistui ja haastoi Smithin oikeuteen. Juttu ratkesi vuonna 1994 Smithin hyväksi ja Tolhurst ymmärsi tehneensä elämänsä pahimman virheen käräjöidessään. Hän sai lopulta parhaalta ystävältään anteeksi ja lähti 2011 mukaan kiertueelle, jolla soitettiin kolmea ensimmäistä levyä. Tolhurst palasi yhteiseen turvalliseen nuoruuteen.

Hauskinta ja masentavinta kirjassa on Tolhurstin alkoholismin kehittymisen kuvaus. Hän virtsasi niin pimeän lavan takaosassa kesken keikan kuin Billy Idolin kintuille. Hän liukastui jäisellä tiellä ja rikkoi Smithin rakkaan kitaran. Hän ei hallinnut kasvojensa liikkeitä. Mies on nimensä veroinen.

Tolhurst selittää alkoholismiaan sillä, että hänellä on aina ollut ongelmia tunteiden ilmaisemisessa. Yhtyeen toisen singlen nimi oli Boys Don’t Cry. Ikävä kyllä tunteiden puute manifestoituu kirjassa toisena ääripäänä, tunteiden ylikuumenemisena ja mahtipontisena kielenä. Ironisen jälkipunkkarin uskottavuus on koetuksella.

Cured on parantumiskertomus: sairastaa terveeksi, rikkinäisestä ehjäksi, tyhmästä viisaaksi, eksyneestä löytäjäksi. Mukavaa tietenkin, että Tolhurst sai viimeinkin kaipaamaansa hoitoa, mutta hän kuvaa kaavamaisen prosessin jäykästi ja kuin juuri uskoon tulleen ihmisen hehkutuksella.

Ongelmana voi pitää sitäkin, että Cured on kirjan muotoon pakattu anteeksipyyntö. Asetelma on epätasapainoinen, koska anteeksipyytäjän täytyy anteeksi saadakseen alentaa itsensä ja ylentää toinen. Niinpä Smith on lähinnä nero, Tolhurst tohelo, mutta silti oppimiskykyinen. Privaatista rituaalista tehdään julkinen, mikä on vähän kiusallista luettavaa.

Cured on kuitenkin osuva kuvaus kahdesta nuoresta, jotka käyttivät vuorotellen samaa mustaa nahkatakkia.

Herman Raivio

FM, vapaa kirjoittaja