Miksi autisti hyppii?

Jenni Saarilahti

Naoki Higashida: Miksi minä hypin. Erään pojan ääni autismin hiljaisuudesta. Sammakko 2016, suom. Mikko Pihlajavirta https://www.sammakko.com/tuote/naoki-higashida-miksi-mina-hypin/

Naoki Higashida on japanilainen teinipoika. Hän ei juuri puhu, mutta saattaa purskahtaa nauruun ilman näkyvää syytä ja hypähtelee paljon –  hän on autisti. Naoki oppi kommunikoimaan aakkostaulun avulla, ja 13-vuotiaana hän kirjoitti autismista kertovan omaelämäkerrallisen teoksen Miksi minä hypin. Teos saa pohtimaan erilaisia persoonallisuudenpiirteitä, niin autistisia kuin “tavallisiakin”.

Kirja on hyvä opas sille, joka ei tiedä, mitä autismilla tai autistisilla piirteillä tarkoitetaan.

Naoki Higashidan teos alkaa pysäyttävällä kiteytyksellä: “Se ettei pysty puhumaan tarkoittaa, että ei voi jakaa ajatuksiaan ja tunteita toisten kesken.” Naokin sai “puhumaan” hänen äitinsä, joka kehitteli pahvisen aakkostaulun. Sen avulla Naoki oppi ilmaisemaan itseään itsenäisesti ja kirjastaan päätellen myös täsmällisesti. Viime vuonna suomennetun teoksen liepeessä kerrotaan, että tänään Naoki Higashida on ylioppilas, tieto- ja kaunokirjailija sekä luennoitsija.

Miksi minä hypin on helppo- ja nopealukuinen. Teos sisältää omakohtaisia ja pohtivia muutaman sivun lukuja sekä lyhyitä kaunokirjallisia tarinoita, joiden keskeinen teema on erilaisuus. Moni Higashidan havainto tai pohdinto jää melko pintapuoliseksi, mutta se on ymmärrettävää, kun kirjoittaja on nuori ja vielä tavanomaisista nuorista poikkeava.

Mutta mitä on autismi? Kirja on hyvä opas sille, joka ei tiedä, mitä autismilla tai autistisilla piirteillä tarkoitetaan. Naoki kertoo runsaasti esimerkkejä. Autistit eivät yleensä pidä mielellään ihmisiä kädestä, he toistelevat kysymyksiä vastaamisen sijasta eivätkä katso silmiin, he heiluttelevat sormiaan silmiensä edessä ja juoksentelevat ja liikkuvat holtittomasti. Naoki kuvailee myös ajatuksiaan ja tunnereaktioitaan. Hän sanoo hyppivänsä, koska reagoi tunteisiin fyysisesti; jokin tunne voi myös olla halvaannuttavan jäykistävä.

Kirjan pääviesti on mielestäni, ettei autistinen henkilö ole vain piirteidensä ilmentymä eikä loukussa omassa maailmassaan ja käytöksessään. Opettavaisinta ja koskettavinta teoksessa onkin, kun Naoki toistuvasti kertoo ymmärtävänsä, että hän ja muut autistit ovat erilaisia. Autisti tietää usein ärsyttävänsä tai olevansa supattelun tai kiusaamisen kohde. Naoki pyytää puuttumaan autistin väärään tai haitalliseen käytökseen määrätietoisesti niin kauan kunnes viesti menee perille ja käytös loppuu.

Esimerkkien ja pohdintojen runsaus tekee kirjasta luettelomaisen, mutta toisaalta juuri runsaus on kirjan parhaimpia puolia. “Tavallinen” lukija löytää kirjasta väistämättä omiakin piirteitään, tai ainakin sellaisia, joita tunnistaa jossakin vahvuudessa muista ihmisistä, etenkin lapsista.

Lukukokemuksen vahvin tunne onkin, että lopulta olemme kaikki erilaisia ja silti kaikki samanlaisia. Naoki Higashida kertoo kuvittelevansa joskus maailman, jossa kaikki olisivat autistisia. “Kaikki olisi meille helpompaa ja iloisempaa, jos autismia pidettäisiin vain yhdenlaisena persoonallisuutena”, hän toivoo.

Kirjan alkupuheen on kirjoittanut kirjailija David Mitchell, autistin isä. Hän kertoo, miten hämmentyneeksi ja avuttomaksi vanhempi tuntee itsensä, kun lapsi diagnosoidaan autistiksi. Mitchell sanoo, että Naoki Higashidan teos sai hänet lopettamaan itsesäälin ja katsomaan poikaansa uudella tavalla, näkemään autistit empaattisina ja uteliaina. Kirja onkin omiaan paitsi antamaan tietoa myös muuttamaan asenteita.

Lisätietoa:

Wikipedia-artikkeli Naoki Higashidasta https://en.wikipedia.org/wiki/Naoki_Higashida

Artikkelissa on linkki Higashidan japaninkieliseen blogiin.

 

Jenni Saarilahti

FM, vapaa kirjoittaja ja mm. kasvatustieteen ja selkokielen kurssiopiskelija.