25 vuotta hyvinvointia ja huono-osaisuutta

Lasse Vesterinen

Tiina Ristikari, Liisa Törmäkangas, Aino Lappi, Pasi Haapakorva, Tomi Kiilakoski, Marko Merikukka, Ari Hautakoski, Elina Pekkarinen ja Mika Gissler: Suomi nuorten kasvuympäristönä – 25 vuoden seuranta vuonna 1987 Suomessa syntyneistä nuorista aikuisista.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. THL-raportti 9/2016, Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 101,  112 s.

Sukupolvelta toiselle periytyvät hyvinvointivajeet ja huono-osaisuus ovat Suomessa todellisuutta ja muodostavat vakavan yhteiskunnallisen ongelman.

http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisut/verkkokauppa/verkkojulkaisut/1392-suomi-nuorten-kasvuymparistona

 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) ja Nuorisotutkimusverkoston Suomi nuorten kasvuympäristönä -raportti elokuulta 2016 tarjoaa ensimmäistä kertaa tietoa kokonaisen ikäluokan lapsuuden aikaisista olosuhteista, koulutuksesta, työelämään siirtymisestä ja niiden välisistä vaikutustekijöistä. Tutkimus perustuu kattavaan aineistoon, joka koostuu vuonna 1987 syntyneiden noin 60 000 suomalaisen henkilön erilaisista viranomaisrekisteritiedoista sikiöajalta 25 ikävuoteen – eli vuoteen 2012 asti.

Tutkimuksen tulokset eivät tuo esiin merkittäviä yllätyksiä. Suuri osa kohorttiin kuuluvista henkilöistä voi hyvin, mutta tutkimus osoittaa, että sukupolvelta toiselle periytyvät hyvinvointivajeet ja huono-osaisuus ovat Suomessa todellisuutta ja muodostavat vakavan yhteiskunnallisen ongelman. Vanhempien koulutusaste ja taloudellinen tilanne määrittävät nuoren tilannetta pitkälle tulevaisuuteen. Erityisesti ne lapset ja nuoret, joiden elämää ovat leimanneet haavoittavat perheolosuhteet ja lastensuojelun tarve, ovat olleet alttiimpia fyysisen ja psyykkisen terveyden heikentymiselle, heikommalle koulutusuralle, toimeentulovaikeuksille sekä vaikeuksille työelämään siirtymisessä.

1980-luvun lopulla syntyneet suomalaiset lapset – joihin itsekin kuulun – syntyivät keskelle kuuminta nousukautta, mutta joutuivat 1990-luvulla elämään lapsuutensa erilaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa kuin aiemmat ikäpolvet. Suomeen iskenyt lama johti erilaisten palveluiden, mm. päivähoidon ja kouluterveydenhuollon leikkauksiin, jotka eivät voineet olla vaikuttamatta vuonna 1987 syntyneiden lasten pärjäämiseen myöhemmässä elämänvaiheessa.

Tutkimustuloksissa yllättävää oli se, että jopa lähes kolmannes oli joutunut turvautumaan jossain vaiheessa toimeentulotukeen ja joka kolmas oli saanut joko psykiatrisen diagnoosin tai joutunut turvautumaan psyykenlääkkeisiin. Merkille pantavaa on toimeentulotuen käytön lisääntyminen. Vuonna 2012 tutkimuskohortin henkilöistä noin 30 prosenttia oli saanut toimeentulotukea jossain vaiheessa, mikä oli n. 8 prosenttiyksikköä enemmän kuin vuonna 2008. Tutkimuksessa todetaankin, että toimeentulotuki, jonka pitäisi olla viimesijainen tuki toimeentulon varmistamiseksi, on muuttunut pysyväksi tulonlähteeksi joidenkin nuorten kohdalla.

Koulutuksen vaikutukset tulevaisuudessa pärjäämiseen ovat kiistattomia. Pelkän peruskoulun varaan jääminen on merkittävä riskitekijä myöhemmän hyvinvoinnin puutteille. Vuonna 2012 tutkimuskohortin naisista noin 11 prosenttia ja miehistä noin 16 prosenttia ei ollut suorittanut peruskoulun jälkeen mitään tutkintoa, kun taas korkeakoulututkinnon oli suorittanut yli 30 prosenttia naisista ja 16 prosenttia miehistä. Tytöt menestyvät poikia paremmin koulussa (esim. keskiarvotasot) ja tutkimuksessa pohditaankin mielenkiintoisesti koulutuksen sukupuolittumista mm. tasa-arvolähtökohdista.

Myös alueelliset erot korostuvat tutkimustuloksissa. Noin kolme neljäsosaa kohorttiin kuuluvista henkilöistä asuu kaupunkialueiksi luettavilla alueilla. Harvaan asutut maakunnat (esim. Lappi) ovat toimeentulotuki- ja pitkäaikaistyöttömyystilastojen kärjessä. Tutkimuksessa huomioidaan kuitenkin, että lasten ja nuorten kannalta muuttoon liittyvä kasvuympäristön, kuten kaveripiirin ja harrastusten vaihtuminen, ovat elämää kuormittavia tekijöitä, mikä tulisi ottaa jatkossa huomioon paremmin hyvinvointipalveluissa.

Tutkimuksen tulokset antavat paljon pohdittavaa, mutta eivät koko kuvaa nuorten ja lasten elämästä. Niistä jää ulkopuolelle nuorten ja lasten subjektiivinen onnellisuuden kokeminen ja sosiaalisten suhteiden laatu. Niihin on pureuduttava jatkossa muilla tavoin kuin kvantitatiivisen tutkimuksen keinoin. Kirjoittajat toteavat, että ehkäisevä ja hyvinvointia tukeva työ ei ole edelleenkään lamaa edeltävällä tasolla. Johtopäätöksissä korostetaan lapsiperheisiin suunnattujen sosiaalisten investointien merkitystä, esimerkiksi laadukkaan päivähoidon, koulun ja harrastusten roolia varhaisen hyvinvoinnin tukemisessa. Kaiken kaikkiaan tutkimus tarjoaa kattavan esityksen ikäluokkamme hyvinvoinnista, yksilön hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä ja niiden välisistä riippuvuussuhteista. 

Lasse Vesterinen
Kirjoittaja on vuonna 1987 syntynyt YTM.