Eriarvoistuva Suomi kasvattaa myös jihadisteja

Hanna Uusimäki

Kristiina Koivunen: Suomen nuoret jihadistit – ja miten radikalisoituminen torjutaan?

Into Kustannus 2016, 248 s.

Väkivaltainen radikalisoituminen ja Isisin riveihin lähteminen on maassamme väkilukuun suhteutettuna korkealla tasolla.

Kristiina Koivunen tarkastelee uudessa kirjassaan Suomen nuoret jihadistit suomalaisia Isisin riveihin taistelemaan lähteneitä nuoria. Tammikuuhun 2016 mennessä lähtijöitä on ollut virallisten tietojen mukaan 70, epävirallisesti jopa sata. Mikä saa nuoren radikalisoitumaan väkivaltaiseen liikkeeseen ja lähtemään vapaaehtoisesti sisällissodan keskelle?

Koivunen tuntee Lähi-idän tilanteen. Hän on työskennellyt vuosia yliopisto-opettajana Pohjois-Irakin kurdialueilla. Lisäksi vuosien työskentely sosiaalityöntekijänä Helsingissä on antanut näkemystä siitä, millaisissa olosuhteissa nuoret vierastaistelijat kasvavat.

Kirjaan on haastateltu lukuisia viranomaisia sekä muslimiyhteisön edustajia. Heidän kertomuksistaan piirtyy kuva kahden kulttuurin väliin jäävistä toisen polven maahanmuuttajanuorista, jotka eivät löydä paikkaansa omasta yhteisöstään eivätkä toisaalta suomalaisesta yhteiskunnasta.

Väkivaltaisen radikalisoitumisen prosessi on samankaltainen ideologisesta taustasta riippumatta. Olennaisinta on voimakas emotionaalinen kokemus ja yhteenkuuluvuuden tunne, jota niin väkivaltainen jihadismi kuin äärioikeistolainen uusnatsismikin tarjoavat. Nuoruusikään kuuluva oman identiteetin epävarmuus liitettynä ulkopuolisuuden kokemukseen tarjoavat kasvualustan väkivaltaiselle radikalisoitumiselle.

Suurin osa jihadistitaistelijoiksi lähteneistä on 16–25-vuotiaita toisen polven maahanmuuttajanuoria. Heidän lähtemisensä on pitkän sisäisen prosessin äärimmäinen lopputulos, joka toteutuessaan aiheuttaa häpeää ja pelkoa koko perheelle.

Koivunen on haastatellut viranomaisia ja muslimeja myös Ruotsissa. Ruotsilla on jo enemmän kokemusta maahanmuuttajien integroimisesta yhteiskuntaan, ja monet siellä tehdyt virheet on Suomessa vielä mahdollista välttää. Yhdeksi tärkeimmistä radikalisoitumista estävistä tekijöistä nousee onnistunut integroituminen muun muassa yhtenäisen koulutusjärjestelmän kautta. Se edistää maahanmuuttajien työllistymistä, estää köyhyyden ja huono-osaisuuden kasautumista ja auttaa kiinnittymään yhteiskuntaan.

Kirjassa pääsevät ääneen maltilliset muslimit, siis todellinen enemmistö. Median huomio kiinnittyy helposti ääriainesten puheeseen, ja niin kotimaisesta kuin kansainvälisestä uutisoinnista heijastuu Isisin värittämä propaganda. Isisin yhtenä taktiikkana on käyttää hyväkseen ei-muslimien mutta myös juuri toisen polven maahanmuuttajien huonoa islamin tuntemusta. Koivunen korostaakin, kuinka tärkeää on pyrkiä tuomaan esille lisää faktatietoa islamin sisällöstä.

Suomi on noussut viime aikoina yhdeksi rasistisimmista ja kielteisimmin turvapaikanhakijoihin suhtautuvista maista Euroopassa. Samaan aikaan väkivaltainen radikalisoituminen ja Isisin riveihin lähteminen on maassamme väkilukuun suhteutettuna korkealla tasolla. Koivusen mukaan nämä ovat hälytysmerkkejä siitä, että asioille on korkea aika tehdä jotain.

Todellisen tiedon puute, ääripäihin nojautuvat tulkinnat, vastakkainasettelu, vihapuheen hyväksyntä ja toisaalta keskustelun puute pakottavat ihmiset valitsemaan puolensa. Ääriliikkeet ammentavat voimaa ja lujittuvat tästä vastakkainasettelusta. Rasismi syventää kuilua kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä ja edesauttaa radikalisoitumista. Toisaalta kirjassa kritisoidaan liian naiivia suvaitsevaisuutta ja rasistiksi leimautumisen pelkoa sekä peräänkuulutetaan myös muslimiyhteisön avautumista ja kädenojennusta avoimen keskustelun aikaansaamiseksi. Islamia tulee voida myös kritisoida, mutta ehdottomasti ilman rasismia ja vihapuhetta.

Koivusen kirja on tervetullutta ja suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa. Siinä on vältetty liika akateemisuus, ja se on helposti luettavissa, pitkälti sen vuoksi, että haastateltavat ovat pääosassa. Se ei kuitenkaan yksinkertaista asioita vaan tuo esiin eri näkökulmia nivoen ne laajempiin kokonaisuuksiin. Kirja tarjoaa monia käytännön esimerkkejä, joita haastatellut ovat nostaneet esiin radikalisoitumisen torjumiseksi, mutta ennen kaikkea tämän kaltainen teos toimii hyvänä lähtökohtana laajemmalle keskustelulle, jota tässä teoksessa myös paljon ja aiheellisesti peräänkuulutetaan.

Hanna Uusimäki

KM, Tampere