Äidin valo ja varjo

Hanna Uusimäki

Antti Ritvanen: Miten muistat minut. Otava 2016, 463 s. 

35-vuotiaan Jessen äiti löydetään kuolleena epäselvissä olosuhteissa. Äidin ja pojan monimutkainen ja kipeä suhde saa vihdoinkin päätöksensä, vai saako? 

Aikuinen Jesse saa puhelun, jota hän on koko elämänsä alitajuisesti odottanut. Kirjailijaäiti, juhlivasta elämäntyylistään tunnettu julkkis, on kuollut. Poikansa elämästä hän on ensimmäisen kerran poistunut jo tämän lapsuudessa, mutta palannut myöhemmin ja lähtenyt jälleen, kulkien tuulispään lailla. 

Vaikka Jesse tottuu elämään ilman äitiä, kummittelevat hänen tekemisensä ja tekemättä jättämisensä alati taustalla. Heidän suhteensa säilyy alusta loppuun saakka symbioottisena välimatkoista huolimatta. Vaikka äidin käyttäytyminen satuttaa välillä niin, että poika vihaa häntä, vetää hän myös vastustamattomalla tavalla puoleensa. 

Suhteen tarina kuullaan sekä äidin että pojan näkökulmasta. Aikatasot risteilevät. Äidin elämä maalautuu kirjoittamisen ja rajunkin itsensä etsimisen kautta. Jessen elämä etenee tavanomaisempana nuoren miehen elämänä opiskeluineen ja seurustelusuhteineen. Aikuistuessa tummat pilvet hänen mielessään kuitenkin synkkenevät; ahdistuksen tuntemukset ja paniikkihäiriöt kasvavat vähitellen. Äiti ei jätä rauhaan, vaikka loistaisi poissaolollaan. Naissuhteet ja oman paikan löytyminen takkuilevat. Nuori mies päätyy terapiaan pysyäkseen koossa ajatustensa kanssa. Äidin ja pojan tarinat kietoutuvat jatkuvasti toisiinsa, menneisyyden painolastit kulkeutuvat sukupolvesta toiseen. 

Antti Ritvanen on kirjoittanut vahvan esikoisromaanin 70-luvun puolivälissä syntyneen miehen lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuiseksi kasvamisesta. Samalla se on äidin tarina. Kirjan keskeinen teema käsittelee itsenäistymistä, joka onnistuneesti läpikäytynä johdattaa ihmisen tasapainoiseen aikuisuuteen. Jessen elämä hakee vielä lopullista tasapainoaan, sillä aito itsenäistyminen on jäänyt kesken. Äidin hahmo piinaa taustalla. 

Myös äidin menneisyydestä ja omasta lapsuudesta piirtyy esiin tapahtumia, jotka tarinan edetessä punoutuvat yhteen antaen selityksiä hänen valinnoilleen ja tavoilleen toimia. Jessen kipuilua seuratessa lukijan mieleen nousee kuitenkin kysymys, kuinka pitkälle omaa vanhempaansa täytyy ymmärtää ja antaa anteeksi? Onko vanhemmuus pyhää ja kuinka pitkälle sen nimissä on lupa mennä? Miten helppoa ylipäätään on ravistautua irti edellisistä sukupolvista ja heidän painolasteistaan? Kirja on kuvaus kahdesta hapuilevasta ihmisestä, jotka etsivät molemmat samaa: rakkautta, tasapainoa ja turvaa.

Ritvasen tekstissä on mukava poljento ja se imaisee mukaansa. Hän käyttää ajoittain hyvinkin yksityiskohtaista kuvailua, mikä saattaisi aikatasojen ja kertojien vaihtelun lisäksi sekoittaa lukijaa, mutta päinvastoin: tarina kantaa sujuvasti ja pitää otteessaan. Kirjailija on koulutukseltaan psykologi, ja se näkyy henkilöiden mielenmaisemien sujuvassa kuvauksessa. Hän on myös saanut rankkojenkin aiheiden käsittelyyn mukaan lempeää ja nasevaa huumoria, joka lisää tarinan uskottavuutta. Itseäni kirjassa ilahdutti erityisesti elävä ja tarkka kuvaus 2000-luvun vaihteen Helsingistä. Päähenkilö kuljeskelee ja elää elämänsä samassa ympäristössä, jossa itsekin opiskelin ja kasvoin aikuiseksi. Kirja saa myös hykertelemään runsailla musiikki- ja kulttuuriviittauksillaan. 

Ritvasen Miten muistat minut nousee merkittäväksi teokseksi kuvatessaan tämän päivän nelikymppisten lähimenneisyyttä. Se on myös teemoiltaan erittäin ajaton käsitellessään lapsi–vanhempi-suhdetta, rakkautta ja itsensä löytämistä. Tarinan päättyessä lukijalla on edessään monta avointa kysymystä. Yksi tärkeimmistä on, miten käy Jessen ja hänen oman pienen poikansa. Pystyykö mies säilyttämään poikansa kanssa aidon ja oikeanlaisen läheisyyden siten, ettei tässä suhteessa vanhempi tule jäämään mysteeriksi omalle lapselleen? 

Hanna Uusimäki  

Kirjoittaja on KM, joka on työskennellyt poikkitieteellisesti tutkijana mm. mielenterveys- ja opiskelijasektorilla ja eli kirjan päähenkilön aikalaisena opiskelijaelämäänsä Helsingissä.