Heidi Ruohion tuore väitös Turun yliopistosta pureutuu kansainvälisesti adoptoitujen minuuden muotoutumiseen

Onerva Martikainen

Heidi Ruohio: Suomalaiset kansainvälisesti adoptoidut – perheeseen ja kansaan kuuluminen

Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura 2016, 190 s., Tiede-sarja

 

Heidi Ruohion väitöskirja sosiaalityön alalta tarkastelee kansainvälisesti adoptoituja heidän omien kokemustensa pohjalta. Ruohio haastatteli tutkimusta varten 24:ää kansainvälisesti adoptoitua aikuista yhdeksästä eri synnyinmaasta. Tutkimusmetodina on laadullinen haastattelututkimus. Vaikka haastateltavat ovat aikuisiässä, puhutaan haastatteluissa retrospektiivisesti myös lapsuus- ja nuoruusiän kokemuksista. Ruohio asettaa kaksi tutkimuskysymystä: 1) ”Miten kansainvälisesti adoptoitujen minuus ja kuuluminen muotoutuvat erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä?” ja 2) ”Miten kansainvälisesti adoptoidut elävät biologiseen syntyperään liittyvän (vähäisen) tiedon kanssa yhteiskunnassa, jossa sen merkitystä pidetään minuuden sekä perheeseen ja kansaan kuulumisen kannalta olennaisena?”. Teoreettisena viitekehyksenä Ruohio käyttää molempia tutkimuskysymyksiä tarkastellessaan symbolista interaktionismia.

Ruohio mieltää George Meadia lainaten minuuden muotoutumiseen vaikuttavaksi sosiaaliseksi ympäristöksi vanhemmat eli ”merkittävät toiset” sekä ”yleistyneet toiset” eli kulttuuriset normit ja perheen ulkopuoliset henkilöt. Meadin symbolinen interaktionismi on yhdistetty Erving Goffmanin käsitykseen, jonka mukaan ihminen omaksuu erilaisen roolin niin kutsutuilla julki- ja tausta-alueilla. Ruohion mukaan Meadin ja Goffmanin teoriat kohtaavat siten, että merkittävät toiset ovat tausta-alueella ja yleistyneet toiset julkialueella. Haastatteluissa käy ilmi, että kansainvälisesti adoptoitujen minuus voi vaihdella eri ympäristöissä. Vaikka vanhemmat suhtautuvat lapseen omanaan, ulkopuoliset saattavat ajatella eri tavoin biologisen siteen puuttumisen vuoksi. Myös adoptoitujen luokittelu suomalaisiksi vaihtelee ympäristön mukaan: kodin ulkopuolella ja ei-läheisten ihmisten keskuudessa kansainvälisesti adoptoituun voidaan suhtautua ulkomaalaisena, mutta toisaalta läheisten keskuudessa syntyperään ei kiinnitetä huomiota.

”…Pidempiaikaiset kaverit sanoki just, että ei ne ees muista, että mä oon tummaihoinen tai silleen niinku että. Että ei sitä kukaan [ajattele] niinku silleen ees, joiden kanssa liikkuu paljon.” (S. 89.)

Toisen tutkimuskysymyksen tarkastelussa Ruohio käyttää teoreettisena viitekehyksenä niin ikään symbolista interaktionismia: tutkija olettaa, että biologisella syntyperällä on kansainvälisesti adoptoidulle merkitystä. Haastatteluaineistosta ilmeneekin, että osa adoptoiduista tutkii biologista syntyperäänsä, osa lähtee niin kutsutulle juurimatkalle synnyinmaahansa, ja osa pitää yhteyttä Suomen adoptioyhteisöön. Haastatteluista mielenkiintoisena seikkana nousee esiin se, että adoptoitujen kokemukset ja tarve etsiä juuriaan vaihtelevat melko paljon. Osa oli matkannut synnyinmaahansa, osa oli kiinnostunut, mutta ei konkreettisesti etsinyt juuriaan usein kiireiseen elämäntilanteeseen vedoten.

Ruohion väitöstutkimus on miellyttävää luettavaa: teksti on napakkaa, ja käsitteet on avattu hyvin. Myös aineiston analyysi on selkeää ja kiinnittyy hyvin teoreettiseen viitekehykseen. Ruohion väitöskirja sopiikin luettavaksi mainiosti kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle: esimerkiksi adoptoiduille tai adoptointia harkitseville teos voi olla antoisa lukukokemus.

Ruohio käyttää tutkimusmetodinaan laadullista haastattelututkimusta. Yhteensä Suomessa on noin 600 täysi-ikäistä kansainvälisesti adoptoitua. Tutkimusaineistona käytetyt 24 haastateltua muodostavat vain murto-osan tästä joukosta. Kvalitatiivisen tutkimuksen haasteet tiedostaen tutkija huomauttaa, että yleistettävän tutkimusotoksen saaminen edellyttää pikemmin erilaisten kokemusten esille tulemista kuin demografista edustavuutta. Lukijalle pieni tutkimusotos näyttäytyy myös positiivisena: Ruohio käyttää otteita haastatteluista havainnollistavina esimerkkeinä. Olisi kuitenkin mielenkiintoista lukea kvantitatiivista tutkimusta, jossa kysytään samankaltaisia tutkimuskysymyksiä, ja havainnoida, eroavatko tutkimusten johtopäätökset toisistaan. Onko laadullinen tutkimustieto yleistettävissä?

Onerva Martikainen

Kirjoittaja on helsinkiläinen politiikan tutkimuksen opiskelija.