Kilometrien takana

Kari Forsström

Päivi Armila, Terhi Halonen ja Mari Käyhkö (toim.) Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura 2016. 

Kirjassa tarkastellaan nuoruuden edellytyksiä harvaan asutulla maaseudulla, ikääntyvien ihmisten Suomeksi mielletyllä alueella. Kirjoittajat ovat sosiologeja, kasvatustieteilijöitä ja historioitsijoita etupäässä Itä-Suomen yliopistosta. ”Hylkysyrjä” on luovutetun Karjalan kartalta otettu paikannimi, joka kirjassa edustaa yleisesti taantuvia syrjäseutuja. 

Kirjan eräänä lähtökohtana on syrjäseutujen taantumisen syiden ja vaiheiden hahmotteleminen.  Ainakin eräiden kirjoittajien mukaan ”syrjäseutuistuminen” on pitkälti poliittisesti tuotettua, kun on uskottu suurien yksiköiden tehokkuuteen. Koulujen lopettamiset ja julkisen liikenteen vähentämisen aiheuttamat ongelmat liittyvät tähän. Syrjäseutujen kannalta kohtalokkaimmalta käänteeltä näyttää 1990-luvun puoliväli, jolloin Itä- ja Pohjois-Suomeen suunnatut tukitoimet alettiin keskittää haja-asutusalueiden asemesta aluekeskuksiin.  

Ainakin eräiden kirjoittajien mukaan ”syrjäseutuistuminen” on pitkälti poliittisesti tuotettua, kun on uskottu suurien yksiköiden tehokkuuteen.

Toisena lähtökohtana on pyrkimys oikoa nuorisotutkimuksen kaupunkikeskeisyyttä, ”metodologista urbanismia”. Kaupunkikeskeisyys tarkoittaa sitä, että nuorisotutkijat ovat työskennelleet siellä, missä nuoria on paljon ja missä erilaisia, toistensa kanssa vuorovaikutuksessa olevia nuorisoryhmiä ja -alakulttuureja voi helposti muodostua. Tällainen vilkas, aikuisten elämästä erottautumaan pyrkivä kaupunkilaisnuoruus on sitten nähty teorioissa ”normaalina” nuoruutena. Syrjäseudulla nuorten ja aikuisten suhteet ovat ainakin eräiden kirjoittajien mukaan usein läheisempiä ja luontevampia kuin kaupungeissa, ja esimerkiksi pojat oppivat siellä yhä isiltään monia perinteisiä käytännön taitoja. 

Kolmantena lähtökohtana on syrjäseudulla työskentelevien opinto-ohjaajien ja sosiaalityöntekijöiden turhautuminen, kun nuorille joudutaan tarjoamaan henkilökohtaisesti sopivien vaihtoehtojen sijaan ainoita saatavissa olevia mahdollisuuksia, ja kun nuorisopoliittisissa ohjelmissa esitetyt oikeudet eivät näytä pitkien välimatkojen vuoksi käytännössä toteutuvan. Jo toisen asteen koulutus edellyttää usein kotoa muuttamista 15-16-vuotiaana, ja niitä syrjäseutujen nuoria, joilla ei ole hyviä sosiaalisia tukiverkkoja, uhkaa kaksinkertainen syrjäytyminen. 

Kirjan aihe ei ole merkityksetön. Harvaan asutuksi maaseuduksi määritellyillä alueilla asuu kuusi prosenttia Suomen väestöstä, ja (kirjan julkistamistilaisuudessa esitetyn arvion mukaan) noin kolme prosenttia lapsista ja nuorista. Tätä pienempiäkin ryhmiä pidetään huomiota ansaitsevina vähemmistöinä. Kirja on myös ajankohtainen: toisen asteen kouluverkon harvenemiseen erityisesti Itä-Suomessa on äskettäin kiinnitetty huomiota, ja tästä mahdollisesti seuraavan koulutustason laskun katsotaan uhkaavan myös sitä taloudellista tehokkuutta, johon keskittämispolitiikalla pyritään. (Ks. YLE:n uutinen 16.6.2016)

Jotkin artikkelit ovat kiinnostavia yleissivistyksenkin vuoksi, esimerkiksi Esko Hartikaisen historiallinen yhteenveto syrjäseutupolitiikan ja syrjäseudusta käytettyjen nimitysten vaiheista. Käytännön poliittisten ja lainsäädännöllisten linjausten ohella siinä käsitellään syrjäseutujen roolia esimerkiksi Pekka Kuusen, Pentti Linkolan ja Eero Paloheimon yhteiskunnallisissa visioissa. 

Itse olin tiennyt, että peltojen paketointi ylituotannon vähentämiseksi kiihdytti maaseudun väestökatoa, mutta en ollut hahmottanut, että syrjäseutujen elinmahdollisuuksien kannalta ehkä ratkaisevin muutos oli metsätöiden koneellistuminen 1960-luvun puolivälistä alkaen. Siihen asti pienviljelijät olivat voineet saada lisätuloja metsätyömailta talvisaikaan, maanviljelyksen hiljaisena vuodenaikana. 

Ilomantsilaisen maatalousopetuksen historia oli monessa mielessä kiinnostava. Olin yllättynyt toisen asteen ammatillisten oppilaitosten institutionaalisen aseman heikkoudesta ja epäitsenäisyydestä. Tämä ehkä selittää miksi Sipilän hallituksen koulutusleikkaukset kohdistuvat erityisen paljon ammattikouluihin, vaikka niiden olisi päinvastoin kuvitellut olevan käytännöllisyytensä vuoksi kyseisen hallituksen suosiossa. 

Joitakin lukijoita saattaa häiritä kirjan syrjäseutupaatos, kuva syrjäseuduista ulkopuolisten epäoikeudenmukaisen toiminnan uhrina. Esimerkiksi Hartikainen selittää Etelä- ja Länsi-Suomen jo historiallisen ajan alussa saavuttamaa taloudellista etumatkaa läntisellä kolonialismilla puhumatta mitään näiden alueiden maanviljelykselle suotuisammasta ilmastosta ja maaperästä. ”Hylkysyrjä”-nimen käyttö oikeiden paikannimien tilalla tuntui myös minusta joissakin kohdin tarpeettomalta. 

Kari Forsström

FM, TK. Kirjoittaja on lähtöisin itäsuomalaisesta asemankylästä, jossa junat eivät enää pysähdy