12. Kerrottu lapsuus ja nuoruus muistitiedossa, osa II: Kertojan ja tutkijan positiot lapsuuden ja nuoruuden muistamisessa

Puheenjohtajat: Ulla Savolainen (Helsingin yliopisto & Suomen Akatemia) & Riikka Taavetti (Helsingin yliopisto)

Kommentaattorit: Kaisa Vehkalahti (Oulun yliopisto & Nuorisotutkimusverkosto)

Kaksiosainen työryhmä tarkastelee lapsuuden ja nuoruuden muistelua ja muistoja. Esitelmät keskittyvät lapsuuden ja nuoruuden esityksiin muisteluaineistoissa sekä muistojen tutkimuksen monitieteisiin metodologisiin kysymyksiin. Muistelun ja sen tutkimuksen problematiikkaa lähestytään historiantutkimuksen, kulttuurintutkimuksen sekä yhteiskuntatieteiden näkökulmista.

Työryhmän ensimmäinen osa käsittelee lapsuuden ja nuoruuden järjestötoiminnan ja politiikan muistamista aikuisuudessa. Esitelmissä kysytään, miten lapsuuteen ja nuoruuteen usein liitettävät viattomuuden ja nostalgian väritykset soveltuvat poliittisen tai järjestöissä eletyn menneisyyden kertomiseen. Esitelmissä kuvataan, miten nuoruuden yhteisöt ja osallisuus, rituaalit sekä menetetty vallankumous näkyvät suomalaisen ja valkovenäläisen lapsuuden ja nuoruuden muistamisessa.

Työryhmän toinen osa keskittyy kirjoittajan ja tutkijan asemiin kirjoitetun muistitiedon ja omaelämäkertojen tutkimuksessa. Esitelmät tarkastelevat, millaisia kertomisen ja tutkimisen tiloja erilaiset muistitiedon ja muistelun kokoelmat tarjoavat. Esitelmissä kysytään, miten historian mullistukset sekä erilaiset vähemmistöasemat näkyvät lapsuuden ja nuoruuden kertomisen tavoissa.

Työryhmän toisessa osassa on kolme esitystä, joiden abstraktit ovat alla. 

  1. Marianne Junila (Oulun yliopisto): ”Minä” näyttämöllä. Nuorten kirjoittajien kertojaroolit omaelämäkerrallisissa teksteissä
  2. Ulla Savolainen (Helsingin yliopisto): Lapsuus inkeriläisten omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa
  3. Riikka Taavetti (Helsingin yliopisto): Sateenkaareva nuoruus suomalaisessa muistitiedossa

1. ”Minä” näyttämöllä. Nuorten kirjoittajien kertojaroolit omaelämäkerrallisissa teksteissä

Marianne Junila (Oulun yliopisto)

Pohdin esityksessäni, millaisia rooleja ja millä tavalla nuori käyttää kertoessaan omasta toiminnastaan ja omista kokemuksistaan murroksen ja kriisin keskellä. Tapahtumat ajoittuvat Suomen historian merkittävään ja väkivaltaiseen murrosvaiheeseen, sisällissodan aikana käytyyn Tampereen taisteluun keväällä 1918. Tarkastelen, millä tavoin nuoret kirjoittajat käsittelevät väkivaltaisia tapahtumia oppikoulun kaltaisessa ympäristössä, joka hyväksyi valkoisten hegemoniakertomuksen ainoana oikeana tulkintana tapahtuneesta. Tämä johti tilanteeseen, jossa kirjoittajien omien kokemusten ja hegemoniakertomuksen välillä oli väistämättä ristiriita (Junila 2011). Tutkimalla aikalaislasten autenttisia kokemuksia pyrin avaamaan näkökulman lapsuudessa koettujen traumaattisten kokemusten ymmärtämiseen ja käsittelyyn.

Tutkimusaineisto koostuu tamperelaisten koulutyttöjen syyslukukauden alussa 1918 kirjoittamista kouluaineista, jossa he muistelevat edellisen kevään tapahtumia. Lähteet edustavat omaelämäkerrallista muistelukerrontaa, johon on kohdistunut aikuislukijan kontrolli. Tekstien kirjoittamista on pohjustettu koulussa ja ne laadittiin opettajan luettavaksi. Kirjoittamisvaihetta ovat lisäksi ohjanneet paitsi opettajan instruktio, mahdollisesti myös vanhempien ja muiden perheenjäsenten osallistuminen muistojen palauttamiseen. Näitä seikkoja ei ole aineiston arkistoinnin yhteydessä mainittu, mutta ne ovat siitä pääteltävissä.

Aineisto on edellä mainittujen seikkojen vuoksi haastava, mutta tarjoaa myös syntyajankohtansa vuoksi poikkeuksellisen näkymän lapsen ja nuoren historialliseen kokemukseen. Lähes välittömästi tapahtuneina muistiin kirjauksina niitä onkin käytetty silminnäkijäkertomuksina (ks. Ylikangas 1993), mutta tässä luen niitä lapsen autenttisena kertomuksena kokemuksesta ja pyrkimyksenä hallita tuota kokemusta. 

Haasteellisuus liittyy kontrolloituun ja kollektiiviseen syntytapaan, jonka oletan vaikuttaneen siihen, kuinka kirjoittajat ovat rohjenneet tai halunneet purkaa kokemustaan. Vaikka oppikoululaistytöt suosivat koulussa oppimiaan kirjoittamisen konventioita vapaassa kirjoittamisessaan, olisivat sisällissotaan liittyvät traumaattiset kokemukset saaneet toisenlaisen asun ja kertomuksen, jos kyseessä olisi kouluaineen sijasta ollut henkilökohtainen, omaelämäkerrallisena teksti kuten kirje tai päiväkirja.

Kokemuskerrontaa sisältävät kouluaineet ovat virallista kirjoittamista ja vertautuvat lähteinä erilaisten virallisen kirjoittamisen kanavien (järjestöt, seurat, yhdistykset) piirissä syntyneeseen aineistoon. Omakohtaisuuden vuoksi ne voidaan myös lukea samaan kategoriaan sellaisten yksityisessä yhteydessä syntyneiden lähteiden kanssa kuin kollektiiviset päiväkirjat ja perhelehdet. 

Viimemainittuja lähteitä on toki tutkittu (esim. Salmi-Niklander 2011, Tikka 2011), mutta mielestäni metodologista keskustelua olisi syytä jatkaa ja pohtia sitä, miten lähteiden puolijulkinen, kollektiivinen luonne on muokannut ja valikoinut sisältöjä ja onko jollakin lukutavalla mahdollista osoittaa ja purkaa tätä kontrollin vaikutusta.

Väkivaltainen kriisi jättää tunnejälkiä, joista käyttämäni aineisto kertoo kuitenkin pikemminkin peitellysti kuin suoraan – ilmeisesti tehtävänannosta johtuen. Tavoitteenani on testata oletusta, jonka mukaan kirjoittajarooli, minän esittäminen tai kätkeminen voisi toimia tulkinnan avaimena. Tarkastelemalla minäkertojan rooleja ja suhdetta tapahtumiin pyrin tavoittamaan jälkiä kirjoittajan autenttisesta kokemuksesta ja sen herättämistä tunteista. 

2. Lapsuus inkeriläisten omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa

Ulla Savolainen (Helsingin yliopisto)

Esitelmä käsittelee lapsuuden ja nuoruuden esittämistä inkeriläisten omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa. Se esittelee alustavia havaintoja lapsuuden roolista järkyttäviin historiallisiin tapahtumiin kytkeytyvässä omaelämäkerrallisessa muistelussa. Inkeriläiset ovat nykyisen Venäjän ja Viron alueilla, Pietarin kaupungin lähellä, asunut historiallinen Suomea tai suomensukuisia kieliä puhunut monikulttuurinen vähemmistö. Venäjän ja Euroopan suurten yhteiskunnallisten mullistusten ja sotien myötä 1900-luku oli inkeriläisille sekasortoista aikaa. 1920- ja 1930-luvuilla alkaneet kollektivisoinnit, venäläistämispolitiikka, vangitsemiset ja karkoitukset koskivat suurta osaa inkeriläisten elämää muuttaen kyläyhteisöjä, sosiaalisia verkostoja sekä itse-identifikaation perusteita peruuttamattomasti. Toisen maailmansodan aikana osa Inkerinmaasta jäi myös Saksan piiritysvyöhykkeeseen ja noin 60 000 inkerinsuomalaista evakuoitiin Suomeen. Vuoden 1944 Suomen ja Neuvostoliiton välirauhan myötä suurin osa Suomeen evakuoiduista inkerinsuomalaisista palasi Neuvostoliittoon, jossa heidän pakkosijoitettiin moniaalle.

Inkeriläiset ovat kirjoittaneet runsaasti omaelämäkerrallisia teoksia 1900-luvun aikana Suomessa, Neuvostoliitossa, Ruotsissa ja Virossa. Varsinainen muistelma-buumi ajoittui kuitenkin Neuvostoliiton hajoamisen ja sen jälkeiseen aikaan. Esitelmässä keskitytään inkeriläisten omaelämäkerrallisten kirjoitusten lapsuuden kuvauksiin tarkastelemalla lapsuuden ajan asemaa elämäntarinassa. Esitelmä pohtii mikä on lapsuudenkuvaksen funktio eri tavoin ideologisesti (esim. Neuvosto-myönteinen/vastainen) tai maailmankuvallisesti (esim. uskonnollinen/ateistinen) asemoituvissa kirjoituksissa. Tämän lisäksi se analysoi lapsuuden ajan ja myöhempien elämänvaiheiden suhteutumista relevantteihin maantieteellisiin (esim. Inkeri; Suomi; Karkotuspaikka) ja sosiaalisiin (esim. perhe; ikätoverit; asuinyhteisö) viitekehyksiin. 

3. Sateenkaareva nuoruus suomalaisessa muistitiedossa

Riikka Taavetti (Helsingin yliopisto)

Millaisia tarinoita syntyy sateenkaarevan nuoruuden muistelusta? Ja miksi niitä kerätään ja tutkitaan? Vuonna 2014 Nuorisotutkimusseura, Seta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto keräsivät kirjoituskokoelman sateenkaarinuoruudesta. Sateenkaarinuorena nyt ja ennen -keruussa yhteensä 132 seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvaa tain muuten itsensä sateenkaarevaksi mieltänyttä kirjoittajaa kertoi nuoruudestaan − joko ajasta, jota he elävät nyt tai jo taakse jääneestä ajanjaksosta elämässään.

Tämä esitelmä tarkastelee tätä kokoelmaa muistitietotutkimuksen, nuorisotutkimuksen ja queer-tutkimuksen leikkauspisteenä. Kysyn esitelmässäni, miksi ja miten sateenkaareva nuoruus tuli muistitietokeruun ja tutkimuksen kohteeksi. Asetan käsittelemäni kokoelman osaksi suomalaisia tutkimustraditioita, leikkauspisteeseen, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, nuoruus, menneisyys ja kertominen tutkimuksen kohteina ja lähestymistapoina asettuvat yhteen.

Esitelmässäni kysyn myös, mitä kirjoitukset kertovat erityisesti nuoruuden tuottamisesta kertomalla ja muistelemalla. Tarkastelen, miten kirjoittajat määrittelevät nuoruuden, millaisia rajoja he sille asettavat ja mikä tekee sateenkaarevasta nuoruudesta erityisen kertomisen ja muistamisen kohteen. Kokoelman kirjoitukset tarjoavat välähdyksiä siitä, millaista on ollut kasvaa aikuiseksi eri aikoina heteronormatiivisuuden värittämässä suomalaisessa yhteiskunnassa. Samalla kirjoitukset kertovat, miten sateenkaarevuus on ollut eri aikoina nuoruuttaan eläneiden kokemuksissa erilaista − ja myös hämmästyttävän samanlaista. Esitelmässäni väitän, että sateenkaarinuoruudesta kertovien muistitietokirjoitusten avulla on mahdollista monipuolistaa ja liikuttaa kuvaa suomalaisen nuoruuden kokemuksista ja sukupolvista.